Ratsumiehet olivat tunkeutuneet kirkkoon.
Vanha aliupseeri oli kohta meidän jätettyämme hänet taipunut toveriensa tuumaan, jota hänen oma utelunhalunsakin kannatti, ja miehinensä ratsastanut kappelin luo. Perille tultuaan he olivat kuulleet sekavaa ihmisäänten sorinaa ja kohta sen jälkeen nähneet haamujen viilettävän ulos rikotusta ovesta.
Tuo kaikki teki upseerille selväksi, että täällä oli "vihollinen viidakossa". Hän oli hypännyt alas hevosen selästä ja miehistöinensä rientänyt sisään.
Kaksi ratsumiestä asettui ovelle salvatakseen pakolaisilta tien. Toiset seurasivat päällysmiestänsä sakastiin, josta kuului sekavaa hälinää.
Aliupseeri seisahtui ovelle ja jäi tyrmistyneenä katsomaan näkyä, joka häntä täällä kohtasi.
Aadolf kääntyi verkalleen. Nähdessään ratsumiehet, jotka seisoivat sakastin ovella, hän heräsi jonkinlaiseen tuntoisuuteen, joka kuitenkaan ei ollut tyyneyttä, vaan epätoivoista päättäväisyyttä. Hän aikoi käyttää hyväkseen hämmennystä pelastaakseen Ellin ja itsensä; hän otti tyttöä kiinni kainaloista ja oli juuri aikeessa murtautua oven kautta ulos, kun Musta Antero, joka ratsumiesten ilmestymisestä oli saanut uutta rohkeutta, tarttui häntä takaapäin kiinni kurkkuun ja huusi:
— Auttakaa! Tämä se kaiken häiriön tekijä on … tämä se papinkin tappoi.
Näistä sanoista selvisi sotamiehille koko häläkkä, joka elävästi kuvastui heidän eteensä.
Eräs heistä kiiruhti Aadolfin luo ja väänsi miekan hänen kädestään.
— Kaikki vastustus on turha, onneton herra, lausui aliupseeri tullen hänkin Aadolfin luo. — Saamarin pyöveli, heitä irti nuori herra … hän on nyt minun vankini…