— Pian, mies! Ei mitään verukkeita! Poikani on kai taas hyvänkin työn tehnyt… Muutamalla sanalla: mitä on tapahtunut?
Pappi kertoi… Laamanni Juhana kuunteli, kalpeana, mykkänä, liikkumattomana…
Ja kun pappi oli kertonut kaikki, uskalsi hän puheensa päättimeksi lisätä:
— Armollinen herra! Sydäntänne varmaan kirvelee, mutta älkää sentään antako surun saada itsessänne valtaa.
— Suu kiinni! ärähti laamanni; — minä vastaan itse tunteistani. Menkää matkaanne! Minä tahdon olla yksin… Oi, lisäsi hän itsekseen, — minä en tahdo lisätä kiveä kuormaan… Jos Jumala on hänet hylännyt, niin minä, hänen isänsä, en sitä voi…
Kun pappi kumarsi lähteäkseen, jatkoi laamanni kylmästi, nousten vuoteeltaan ja alkaen pukeutua:
— Ei, jääkää tänne! Te seuraatte minua Svenoniuksen luo? Mihin te hänet panitte?
— Hänen huoneeseensa tänne käräjätaloon.
Laamanni pukeutui nopeasti ja lähti papin seurassa Svenoniuksen kamariin. Nähtyään, että tämä sai tarpeellista hoitoa, ja lähetettyänsä heti noutamaan Tukholmasta lääkäriä kutsutti hän luoksensa Askelinin viranhoitajan ja käski viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin Aadolfin viemiseksi jo samana päivänä Tukholman kruununvankilaan. Saatuansa vankeinhoitopäällikölle menevän kirjeen lähti nimismiehen apulainen toimittamaan käskyä.
Aadolfilta saapui kohta sen jälkeen sana, jossa hän tiedusteli, saisiko hän tavata isäänsä, ennenkuin hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.