Laamanni vastasi kieltävästi.
Mutta samana yönä matkusti vanha Skyttekin pääkaupunkiin jätettyään tuomarintoimensa toistaiseksi vanhemmalle läsnäolevista Tukholman lakimiehistä.
Tämän matkan tarkoituksena oli esittää asianomaisille pojan tapaus niin edullisessa valossa kuin suinkin. Laamanni Skytte tahtoi saada heidät vakuutetuksi siitä, että Aadolf ei ollut täydessä järjessään … sehän oli hänen oma, järkkymätön uskonsa.
Seuraavana päivänä tuli Aadolfin ystävä Eerikki käräjiin ja oli tutkinnossa läsnä. Kordassa kidutettu nainen peruutti ensin oikeuden edessä tunnustuksensa, mutta kun hänet uhattiin jättää uudestaan "pehmitettäväksi", tunnusti hän itsensä syylliseksi kaikkeen. Inkeri, Elli ja toiset kielsivät yhä edelleen. Pyöveli sai niinmuodoin käskyn laittaa uudestaan kidutuskalut kuntoon, ja illansuussa vietiin syytetyt vielä kerran kappeliin.
Sitä ennen Eerikki oli käynyt heidän luonansa käräjävankilassa ja kauan aikaa puhutellut Inkeriä ja Elliä. Hän ilmoitti heille salaa, että hänellä oli aikomus lähettää heidän puolestaan Svean Hovioikeudelle puolustuskirjoitus ja muutoinkin koettaa persoonallisesti vaikuttaa heidän hyväkseen vallanpitäjäin luona Tukholmassa. Mutta näiden ilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin ottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat, kuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi, kunnes heikko liha oli antanut perään tuskille.
— Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän. — Tämä tunnustus voidaan tehdä tyhjäksi minun laatimallani kirjallisella selityksellä, jossa ilmoitetaan, että tunnustus on väärä ja kiduttamisen uhalla kiristetty ja jossa on teidän allekirjoituksenne.
Eerikin kehoituksista huolimatta eivät Inkeri ja Elli suostuneet tälläkään keinoin pelastamaan itseänsä kidutuksesta. Mutta kun he taas olivat pyövelin käsissä, ja Inkeri näki hennon, kuolonkalpean tyttärensä kiinnitettynä kordaan valmiina hinattavaksi ylös, silloin lannistui hänen mielensä… Eerikki seisoi hänen vieressään ja uudisti kehoituksensa … ja Inkeri lupasi tunnustaa, jos Elli säästettäisiin tuskista.
Elli hinattiin alas… Inkeri tunnusti itsensä syylliseksi, mutta ääni, jolla se tapahtui, ilmaisi kolkkoa toivottomuutta, ylpeätä katkeruutta, jolla särkynyt sankarisydän tunnustaa itsensä kohtalon voittamaksi.
Tämä tunnustus koski kuitenkin vain häntä itseään, ei hänen tytärtään. Mutta kun inkvisiittorit taas kääntyivät jälkimmäisen puoleen, niin Elli, joka pelkäsi tulevansa erotetuksi äidistään, taipui siihen epämääräiseen tunnustukseen, että jos äiti oli jonkin rikoksen tehnyt, niin oli hänkin siihen osallinen.
Emme tahdo kuvata sitä taistelua, jota käytiin äidin ja tyttären välillä, taistelua, jonka päämääränä oli koettaa pelastaa toinen tai sitten yhdessä tuhoutua.