Useimmat syytetyistä seurasivat Inkerin esimerkkiä ja tunnustivat pakosta itsensä syypäiksi. Kaksi vain uskalsi antautua kidutettavaksi, mutta ei kumpikaan kestänyt. Kun heitä oli ruhjottu kordassa ja vielä päälliseksi uhattu puupihdillä ja kiilalla, tunnustivat he olevansa noitia ja hornassa-kävijöitä.
Niinmuodoin saattoi seuraavan päivän tutkinta päättyä siihen, että syytetyt "vapaasti ja avonaisesti", niinkuin pöytäkirjoissa sanottiin, tunnustivat rikoksensa.
Kun tuomari ja lautakunta olivat muutaman tunnin neuvotelleet keskenänsä, julistettiin "syyllisiksi todistetuista" tuomio.
Kaikki syytetyt, jotka oli alkujaan merkitty pastori Svenoniuksen listaan, tuomittiin jumalattomien pahojentekojensa tähden mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.
Useiden todistajiksi haastettujen lasten katsottiin samaten ansainneen suuremman tahi pienemmän rangaistuksen. Vanhemmat tuomittiin kujanjuoksuun toveriensa välissä, toiset saamaan vitsaa asehuoneessa ja nuoremmat yhden vuoden aikana joka sunnuntai seisomaan vitsa kädessä erityisellä paikalla kirkossa.
Julistetut tuomiot alistettiin Svean Hovioikeuden tutkittaviksi.
Siksi, kunnes päätös sieltä ehtisi saapua, oli vangit säilytettävä kruunun vankiloissa.
Seuraavana päivänä Inkeri ja Elli vietiin takaisin Tukholman linnanvankilaan. Täällä kävi Eerikki heidän luonansa kuten ennenkin ja antoi heidän allekirjoitettavakseen ennen mainitun selityksen, jonka hän luovutti Svean Hovioikeudelle lisättyään siihen selostuksen omakohtaisista havainnoistaan noitatutkintojen aikana.
Se verraten siisti ja terveellinen kammio, johon Aadolf oli teljetty, oli erityisesti tarkoitettu yhteiskunnan parempiosaisia varten — sillä lainkäyttö teki siinä, niinkuin monessa muussakin suhteessa, eron ylhäisten ja alhaisten välillä — ja oli lähellä sitä koppia, missä äiti ja tytär odottivat kohtalonsa ratkaisua. Aadolfia syytettiin raskaimman laatuisesta "valtiorikoksesta": käräjä- ja kirkkorauhan rikkomisesta ynnä murhayrityksestä. Laamannin yritys saada syytös lievennetyksi raukesi tyhjiin, kun lääkäri oli ilmoittanut nuorukaisen olevan aivan täydessä järjessään. Valtaneuvos Pentti käytti tosin vaikutusvaltaansa nuorukaisen auttamiseksi, mutta teki sen veltosti ja enemmän näön vuoksi: hän ei halunnut joutua mihinkään kiitollisuudenvelkaan poliittisille vastustajilleen ja oli muuten harmissaan koko jutusta. Kenties oli hänen suunnitelmiensa mukaistakin olla toistaiseksi ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin Aadolfin pelastamiseksi, kunnes se salaliitto, jonka johtaja hän oli, oli päässyt onnellisesti päämääräänsä ja antanut vallan hänen ja hänen ystäviensä käsiin. Tämän ratkaisevan tapauksen toimeenpanemishetki läheni päivä päivältä.