Epäonnistunut vallankaappaus.
Eräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen tapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista pääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.
Ihana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille. Vaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa kiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla, ja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja nostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain kauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.
— Rikas muukalainen on tullut takaisin … niin huomautettiin kaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän syvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat tuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.
Norrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti käänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden puolen.
— Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti, jotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut niin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.
Edellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer Lilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat allekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa sotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.
— Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake; — kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!
— Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. — Mitä uutta
Sjövikistä, herra Kustaa Drake?
— Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä. Sentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt osalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista voisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa tietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.