— Minä tulen juuri laivastanne: kävin sitä katsomassa…
— Hoo, mynher! Vahinko etten ollut saapuvilla, kun teitte minulle sen kunnian…
— Mainio laiva, se Scyllanne…
— Oi, mynher, vaatimaton, hyvin vaatimaton.
— Vielä mitä! Minä en useinkaan ole tavannut semmoista kauppalaivaa. Sehän hakee vertaistaan kohtalaisten sotalaivojen joukosta. Mutta minä kulutan kallista aikaanne, herra Jansen. Vielä yksi kysymys: milloin aiotte nostattaa ankkurin?
— Ei ole vielä niin tarkoin päätetty. Minulla on täällä monenlaisia asioita… Sitten lähdemme pitkälle matkalle, mynher. Kanuunat, jotka näitte, ovat aiotut malaijilaisia varten… Malaijit ovat vaarallinen kansa … niinpä niin, mynher, te, joka olette Bataviasta, tunnette heidät kyllä parhaiten… Niinkuin sanoin: vaarallinen…
— Hyvä on. Jääkää hyvästi, herra Jansen! Kenties tiemme sattuvat joskus vielä yhteen: minä aion myöskin lähteä samanne päin kuin tekin.
— Hoo, se ilahduttaisi minua. Hyvästi, mynher! Sakari Jansen lausui hyvästit Vanloolle kumartaen ylensyvään, kääntyi, pyyhkäisi tuskanhien otsaltaan, hengähti syvään ja mumisi:
— Kirous! Onpa niinkuin sanon: täällä kummittelee ihan selvällä päivällä. Maankamara polttelee jalkojani. Miksi Drake vitkastelee? Minä en kestä tätä.
* * * * *