Niillä kaduilla ja kujilla, joiden varsilla käsityöläiset pitivät asuntoa, oli sinä iltana tavattoman vilkasta. Melu ei tosin kaikunut niistä verstaista, seppien, takojien, nikkarien ja muiden ammattilaisten työpajoista, joiden uutteruus tavallisesti ilmenee kuuluvalla tavalla; päinvastoin: tasainen vasarankalke, joka tavallisesti alkoi jo aamunkoitossa, kun Brunke-vuoren torninvartija oli antanut tunnetun merkin, ja jatkui sitten yhtämittaa, kunnes sama mies ilmoitti levon hetken tulleen, oli sinä iltana tyyten vaiennut, vaikk'ei ollut pyhä eikä pyhäpäivän aatto. Punervat liekit, jotka tavallisesti sieltä täältä kyklooppien työpajoista loivat ahtaiden porttien kautta lepattavia valonhäiveitään vaeltajan tielle, olivat sammuneet; iloiset laulut, jotka tavallisesti säestivät höylän suhinaa sen hivellessä metsän oksaisten urhojen kylkiä, olivat hiljenneet; ja jos utelias nuorallatanssija olisi uskaltanut kavuta harmaiden, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettujen talojen seinille, ja katsellut huoneeseen hienojen lukinverkkojen läpi, jotka paremman puutteessa somistivat suutarien ja räätälien työhuoneiden ikkunareikiä, niin tuskin hän olisi nähnyt ainoatakaan neulaa, ainoatakaan naskalia liikkeessä.
Ja yhtäkaikki oli näissä kaupunginosissa tavattoman vilkasta. Missä hyvänsä kullattu viinimarjaterttu tahi muut hyvin tunnetut, harvoin väärinymmärretyt merkit osoittivat kuivien kurkkujen virkistyspaikkaa … ja niitä sellaisia merkkejä oli paljon … siinä sai jokainen ohikulkijakin mitä epäämättömimpiä ja perinpohjaisimpia todistuksia siitä, ettei työtätekevä luokka ollut sukupuuttoon kuollut, vaikka verstaat tällä kertaa ammottivat tyhjinä. Kaikki kellarit ja ravintolat, joihin saman ammattikunnan mestarien oli tapana kokoontua, kaikki kansainvälisemmät majapaikat, jotka yhtä suopeihin syliinsä sulkivat niin räätälit kuin suutarit, ja vihdoin kaikki kuljeksivien ammatinharjoittajien yömajat olivat ääriään myöten täynnä meluavia vieraita.
Viemme lukijan erääseen ensinmainittuun lajiin kuuluvaan komeaan ravintolaan Baggeninkadun varrella.
Sen kilpeen oli kuvattu mainio "Jerusalemin Suutari", lestikimppu selässä, vaahtoava olutkipponen kummassakin kädessä. Mieluista kyllä iäti janoiselle, iäti kuljeksivalle suutarille! Maalauksen alla oli ravintolan nimi: Ahasverus, ja vielä alempana komeili kultakirjaiminen runosäe, jossa jokaista kisällinäytteestä suoriutunutta, ammattikunnassa oikean porvarin oikeuden saanutta kunnon suutaria kehoitettiin astumaan sisään, mutta kaikkia muita töpiköimään edelleen.
Kellari Ahasverus oli siis se herttainen tyyssija, jonne Tukholman sangen kunnioitettavan ja sitäpaitsi hallitukselta aivan äsken uudet privilegit saaneen suutariammattikunnan jäsenet päivätyön päätyttyä ohjasivat kulkunsa juodakseen kipposellisensa ja ladellakseen valtioviisauttansa. Valtioviisastelu oli ainoa ammatti, jossa jokainen mielinmäärin saattoi patustella, niinkuin oikein ja kohtuullista on kaikissa vapaissa yhteiskunnissa. Ja siihen aikaan sai, kuten nytkin, puhua kuinka tyhmästi ja kuinka äänekkäästi tahansa valtioasioista, tarvitsematta pelätä urkkivia ilmiantajia. Urkinta ei ole ottanut koskaan oikein menestyäkseen Ruotsissa, vaikka silloin tällöin onkin vähin yritetty tätä ulkolaista tainta istuttaa meidän maaperäämme ja totuttaa sitä meidän kolkkoon ilmanalaamme.
Vieraita kuhisi rasvalamppujen ja talikynttiläin valaisemassa kellarisalissa, jonka kalkituille seinille oli hiilellä piirretty kaikenlaisia nimiä ja ajatelmia. Emme tiedä, oliko ajatelmien joukossa lausetta "Suutari pysyköön lestissään", useimmat olivat vain mielenpurkauksia ammatin vihollisia, patustelijoita ja aateliston verovapaita käsityöläisiä vastaan.
Jos joku paikan ja sen vieraitten tuntija sillä hetkellä olisi tullut sisään, olisi hänen ollut helppo huomata, että liike täällä oli yhtä tavatonta kuin kestityskin oli runsasta.
— Isäntä kulta, täyttäkää vielä kerran tuopit koko joukolle! Minä maksan!
Niin huusi eräs pienenläntä mies, tavallinen porvarispuku yllään, ja laski kourallisen hopearahoja tarjoilupöydälle; sen tehtyään hän kääntyi takaisin keskilattialle kerääntyneen joukon luo, jonka kanssa hän vilkkaasti huitoen käsillään oli pakinoinut.
— Helkatin aulis mies tuo! Hän mahtanee olla rikas kuin kreivi, lausui naapurilleen muudan harmaapäinen porvari, joka tyynesti härppi oluttaan salin nurkassa. — Tunnetteko hänet?