Naapuri oli nuori, hiljaisen ja sävyisän näköinen mies. Samoinkuin harmaapää-ukko hänen vierellään oli hän tähän asti tyytynyt vain kuulemiseen ja katselemiseen.
— En, virkkoi hän, — minä en luule koskaan ennen häntä nähneeni.
— Hm, sepä merkillistä. Hän sanoo, niinkuin tekin, saaneensa mestarikirjansa Lyypekissä. Minun nähdäkseni teidän siis pitäisi tuntea toisenne, koska te maanmiehinä ja ammattitovereina olette elelleet vieraassa kaupungissa.
— Sanooko hän niin? Sitten hän valehtelee. Minä en koskaan ennen ole nähnyt hänen naamaansa. Epäilen lisäksi, tokko mies eläissään on punonut yhtäkään pikilankaa.
— Niin minäkin melkein uskon, mutta oikeassa mies sittenkin on. Meillä on päteviä syitä tyytymättömyyteen, eikä tässä auta muu kuin hallituksen muutos, se on varmaa. Jospa vain nuori kuningas pian tulisi täysi-ikäiseksi! Mutta ennenkuin se aika koittaa, ovat kai isoiset herrat syöneet meidät karvoinemme päivinemme. Joukossamme täällä on monta, jotka tahtoisivat nähdä kirveen heiluvan, mutta harvat uskaltaisivat käydä kiinni varteen … ja siksi minäkin pysyn erilläni koko asiasta.
Tähän nuori lyypekkiläinen mestari ei sanonut mitään, vaan katseli miettiväisenä tuoppinsa pohjaan.
— Valtiollisten asioiden pohtiminen ei näy huvittavan teitä, jatkoi ukko; — puhutaan sitten jostakin muusta! Oletteko kuullut, että noita-akat aiotaan huomenna polttaa?
— Niin olen kuullut puhuttavan. Aiotteko mennä katsomaan?
— Sieltä ei pitäisi kenenkään olla poissa, se on minun mielipiteeni. Verstas saa huomenna levätä; minä ja kisällini lähdemme päivänkoitteessa mestauspaikalle. Vaimoni ja lapseni saanevat niinikään lähteä mukaan; muuten ei niiltä saa rauhaa.
Samassa toverusten puhe keskeytyi, sillä pikkuruinen aulis muukalainen nousi tuolille ja käsillään hurjasti viittoillen alkoi puhua ympärillään hälisevälle joukolle: