— Hän on itse aivan varmasti joku urkkija, vapaatyöläisten kätyrejä, jatkoi Vanloon lähetti. — Uskallanpa lyödä vetoa, ettei hän edes osaa mestarikolpakkoakaan tyhjentää, minkä kukin kunnon ammattikuntalaisenne taitaa. Annammeko hänen koettaa?
— Annetaan, annetaan, sorisi joukko, joka nyt alkoi epäilevin ja uhkaavin silmin katsella miestä.
Mestarikolpakko, täynnä koukkuja, joissa riippui pieniä, suutariammattikunnan vertauskuvilla koristettuja hopeakilpiä, tuotiin reunoja myöten täytettynä isännän parhaalla viinillä. Kilvet riippuivat siten, että monen niistä täytyi pudota, jos kolpakkoa piteli tottumaton käsi.
— Jos seitsemän kilpeä putoaa, niin hän ei ole teidän ammattikuntalaisianne, jatkoi puhuja.
— Jos kolme putoaa, niin hän tuskin on sittenkään, huusivat useat.
— Hyvä on. Koeta nyt, poikaseni, ja varo sitten nahkaasi, sillä ellet kestä koetta, niin pääset niskahöykässä pihalle…
— Ja saat selkääsi sitäpaitsi, vakuuttivat useat.
— Ystävät ja suutarit, jupisi pieni mies arkaillen ja työnsi kolpakon luotansa, — minä vakuutan, että olen täysi suutari…
— Juo!
— Ei, antakaa tuon isoäänisen miehen itsensä koettaa! Minä vakuutan, että hän ei kestä koetta.