— Ei mitään mukinaa! Juo!
Pieni mies, nähtyään että oli mahdotonta vapautua kokeesta, tutki kolpakkoa joka puolelta ja nosti sitten sen varovasti huulilleen. Mutta hänen taitamattomuutensa tämän arvokkaan ammattikapineen käyttämisessä teki kaiken varovaisuuden tyhjäksi; useita pikkukilpiä putosi maahan, ja tuskin se oli tapahtunut, kun eräs vieraista tempasi kolpakon hänen kädestään ja heitti viinin hänen silmilleen.
— Hän on urkkija, kungsholmalainen, huudettiin yleisesti, ja useita käsiä iskeytyi säikähtyneeseen mieheen, antaaksensa hänelle urkkijan kyydin.
Mutta hänen harteva vastustajansa ehkäisi suostuttelevin sanoin hyökkäyksen, painoi hatun pienen miehen korville, vei hänet ovelle ja paiskasi hänet kadulle keskelle uutta väkijoukkoa, joka meluten ja räyhäten paraikaa samosi ohi.
— Ystäväiseni, jatkoi hän sitten, — teitä on petetty. Muutamat ylhäiset herttuan puoluelaiset ovat tahtoneet teidän avullanne edistää hänen vehkeitänsä, joilla ei ole teidän toiveittenne kanssa vähintäkään yhteyttä. Samalla tavalla on tahdottu petkuttaa verovapaita käsityöläisiä uskottelemalla heille, että herttua puolustaa heidän asiataan. Minun ystävällinen neuvoni siis on, että te vastoin alkuperäistä tuumaanne viettäisitte illan kaikessa rauhassa näitten neljän seinän sisäpuolella, ja jos se neuvo teistä on hyvä, niin minä kyllä pidän huolen siitä, että kestitystä ei pidä puuttuman…
Siinä silmänräpäyksessä riuhtaistiin ovi auki ja ryhmypatukoilla varustettu käsityöläisjoukko syöksyi sisään.
— Ulos auttamaan, hyvät ystävät, huusi joukon johtaja, roteva kupariseppä; — kungsholmalaiset ja aatelisorjat ovat kokoontuneet, ja ovat karanneet niskaamme. Suuri tappelu Mustainmiesten kadulla!
Ja niin olikin laita. Vanloon lähetit eivät vain käyneet ammattikäsityöläisten kapakoissa toimimassa salaliittolaisia vastaan, vaan olivat varmuuden vuoksi koonneet aateliston veronvapaat käsityöläiset ja näitten etunenässä sulkeneet kaikki linnakenttään päättyvät kadut. Oli levinnyt huhu, että ammattiporvarien kisällit ja oppipojat samana iltana aikoivat lähteä sotaretkelle kungsholmalaisia vastaan, ja tämän huhun johdosta olivat kungsholmalaiset kokoontuneet yhdistynein voimin hyökkäystä torjumaan. Kun sitten lukuisista ammattilaisten ravintoloista, joissa Vanloon miesten ei onnistunut saada sanojansa varteenotetuksi, lähti joukkoja linnalle päin, tulivat he vihollistensa, vapaiden käsityöläisten, kanssa vastatusten ja aloittivat hurjan tappelun, aseinansa nyrkit ja patukat.
Kuparisepän kehoitus singahti kuin tulikipinä ruutiaittaan. Paitsi muutamia vanhuksia, jotka katsoivat iälleen ja voimilleen sopivammaksi jäädä pikariensa ääreen, kiiruhtivat kaikki muut urhoollisina, kuten suutariammattilaisten vanhastaan kuulu maine vaati, painamaan hatun otsalleen, kaappaamaan kepin käteensä ja hyökkäämään ulos.
Siellä oli ottelu tuimimmillaan. Neniä turposi runsaasti aimo patukkasateessa, moni ruskeasilmäinen urho palasi silmät mustelmissa, iskettiin vimmatusti oikeaan ja vasempaan, niinkuin vain humalainen voi, keskellä pimeyttä ja sumua. Sotahuutoja, kirouksia ja tuskan ulinaa kaikui ahtailla kujilla, kunnes joukot olivat mielestänsä saaneet tarpeekseen selkäänsä, ja tuntikauden kestäneen tappelun jälkeen vetäysivät molemmat puolueet takaisin haavoittuneittensa kera (kaatuneita ei onneksi ollut) ravintoloihinsa, juodakseen toistamiseen ja kehuakseen sankaritekojaan. Vanloon miehet seurasivat joukkoja, maksoivat kestit eivätkä koko yönä päästäneet taistelijoita näkyvistään.