Tähän on lisättävä, että herttua itse ei läheskään tiennyt, kuinka laajalle hänen niinsanottujen puoluelaistensa suunnitelmat tähtäsivät. Hän oli nukke heidän käsissään, mutta hauras nukke, jota oli kohdeltava mitä varovaisimmin. Hän tahtoi itselleen ensimmäisen sijan holhojahallituksessa, — ei enempää eikä vähempää, ja tämän toivomuksensa hän sekä houkutuksilla että uhkauksilla tahtoi saada hyväksytyksi; niin pitkälle ulottui hänen osallisuutensa salaliittolaisten vehkeissä. Mutta jos hän olisi aavistanut olevansa hallituksen muutosta tarkoittavan aseellisen kapinan keskipisteenä, niin varmaa on, ettei hänen horjuvainen mielensä olisi milloinkaan sallinut hänen nousta kuusivaljakon vetämiin juhlavaunuihin, joissa hän nyt Romannin rinnalla ajoi linnanpihaan.
Valtaneuvos Skytte kumminkin tiesi, että herttua ensi hämmästyksen puuskasta onnellisesti selvittyään ilomielin tyytyisi asemaansa valtakunnan ensimmäisenä holhojana niiden miesten rinnalla, jotka olivat hänet tähän tähdelliseen virkaan koroittaneet.
Kun herttuan vaunut, uljaan juoksijan vetäminä ja lakeijojen ja soihdunkantajien ympäröiminä, pysähtyivät isojen linnanportaiden eteen, oli jo eräs liittolaisten ulkovartijoista menossa Norrmalmintorin varrella olevaan ravintolaan, antaakseen siitä tiedon kokoontuneille kaartinupseereille.
Ennenkuin tämä oli saapunut perille, avattiin Vanloon talon portti, ja ajopelit vierivät kadulle aseellisen miesjoukon seuraamina.
Vaunuissa istui Vanloo ja hänen rinnallaan eversti Sparre. Ne kulkivat torin poikki Norrbrolle päin. Aseellinen joukko, jonka pistimet aika-ajoin välähtivät sumun keskeltä, jakautui kahtia: toinen ryhmä seurasi jonkin matkan päässä vaunuja, toinen marssi ravintolaan.
Ravintolan portti ja eteisen ovi salvattiin ja vartijoita asetettiin. Sitten johtaja muitten etunenässä riensi portaita ylös toiseen kerrokseen.
Isäntä tuli heitä portaissa vastaan ja riensi hätääntyneenä takaisin nähtyään meriväen pukuun puetut miehet, joilla kaikilla oli peitset kädessä ja pistolit vyössä.
Hän kysyi änkyttäen, mitä he tahtoivat, ja johtaja käski hänen näyttää tietä siihen huoneeseen, jossa kaartinupseerit olivat koolla. Isäntä osoitti ovea ja tuijotti hämillään yhä edelleen ahavoituneihin, parrakkaisiin kasvoihin. Hän epäili murhaa ja ryöstöä, ja luulo vahvistui, kun hän apua hakeakseen riensi portaita alas ja näki oven kadultapäin teljetyksi ja ulkopuolella vartijoita, jotka oudolla kielellä, mutta kyllin selvillä liikkeillä kielsivät häntä tulemasta ulos.
Sigurd, sillä hän se oli joukon johtaja, astui saliin; hänen väkensä kerääntyi ovelle.
Otettuaan juuri äsken vastaan sanantuojan linnasta istuivat upseerit vielä pöytien ympärillä, juoden ja pelaten. Heidän huomionsa kiintyi heti tulijaan, ja eräs lähinnä oven suussa istuvista kysäisi, mitä hänellä oli asiaa.