— Herra pastori, te erehdytte … nämä ovat mynher Vanloon vaunut, lausui viittaan puettu mies.
Vanginvartijat lähenivät. Vielä muutamia askelia, ja soihtupiiri olisi ympäröinyt pakolaiset. Elli työnsi äitinsä vaunuihin ja kiipesi itse nopeasti perässä. Eerikki salpasi oven.
— Kuolemaantuomittuja … viattomia … Vanloon äiti ja sisar… Muuta ei Eerikki ehtinyt kuiskata ällistyneelle palvelijalle, kun vanginvartijat jo seisoivat heidän edessään.
— Tässä on pastori, joka oli velhonaisten luona, virkkoi sama vartija, joka oli avannut oven Eerikille Inkerin ja Ellin vankityrmään; — kenties pastori voi sanoa, mihinkä päin he pakenivat…
— He juoksivat vankilasta erään käytävän kautta, ja minä seurasin heitä, mutta minne he sitten pimeässä ja tungoksessa lienevät häipyneet, sitä en tiedä, vastasi Eerikki.
— Sehän hullua, jos he ovat päässeet livistämään, jatkoi vartija; — koko tämä häly lienee itse paholaisen aikaansaama, hän kun on tahtonut pelastaa noidat. Eipä enää tiedä mitä pitää uskoa.
Vanginvartijat poistuivat.
Eerikki oli koko ajan tuskaisesti puristanut palvelijan käsivartta, ja tämän sanattoman rukouksen näytti palvelija ymmärtäneen.
— Mikä on hätänä? Kuka nousi vaunuihin? kysyi kuski kumartuen ajoistuimelta.
— Hiljaa, vastasi palvelija, — se on mynherin käskystä… Herra pastori, lisäsi hän, — minä tiedän, että he ovat kaksi irtipäässyttä vankia, joita te tahdotte auttaa, ja kun te, joka olette pappi, sanotte, että he ovat viattomat, niin…