Mutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.
— Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa raivatakseen tietä.
Mutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä henkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun hyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa he hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät päistikkaa portaita alas.
Vastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin heidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen miehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli kadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten saartamana.
— Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake! huusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.
— Drake! mutisi Sparre hämillään. — Onko se hän?
Naamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki suurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.
Samassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien outoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja ällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja joka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän kumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät, mitä itse tiesi.
Naamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.
— Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, — minä olen vankinne, mutta … kenties en ole se, joksi te minua luulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä, mutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.