Tätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin ja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.
— Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo — ja olen tarkoin seurannut askelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme kanssa.
Näin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.
Valtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi hämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne olivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt, vaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.
— Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja antoi samassa viittansa pudota maahan. — Minä en käsitä teitä… Mutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin keskinäistä selviteltävää … mutta sen täytyy tapahtua toisessa paikassa … tai ei koskaan…
Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta … lasiruudut kilahtivat … Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.
Temppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä estää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan luo ja kurkottui katsomaan.
Drake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta lasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä myöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja nojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt kuilun päällä.
Drake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa alla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui nopeasti soutavien veneiden molskinaa.
Hän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion ajaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja voimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan ulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.