— Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.
— Aadolf Skytte! huudahti Drake. — Tekö täällä?
— Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen luutnantti.
— Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. — Pelkäänpä, että tämä kaikki on kuumehouretta…
— Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.
— Ja olen vapaa…
— Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.
— Ja ovatko he vapaat kaikki?
— Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita vankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. — Me hellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle … yksi tänne veneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi nimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte … niinkö?
— Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. — Skytte, jättäkää kyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te saatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut… Miehet, jatkoi Drake, — pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja vaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.