"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen, miehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä viivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan kuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua pimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt käsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut ankkurin."
— Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. —
Sinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!
Blackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan ollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi kärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.
Ensimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät, eli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta tilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa. Mutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen sielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa: kiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä oli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa heidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut painostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni vakavin askelin linnanportaita alas.
Tultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan vanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan käytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä siihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja tytärtä, säilytettiin.
— Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen, jonka ovi vielä oli avoinna — tämä on heidän tyrmänsä…
— Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.
— Niin, armollinen herra, vastasi vartija, — ikävää se on … noidat pääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa mylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme kumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen takana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia pakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen herra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen rangaistuksensa.
Vanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä ristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja … hän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
— Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi hän itsekseen.