— Sitä parempi, arveli Vanloo. — Blackwell, sanoi hän, — katso, että miehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät herrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, — huomenna annan kernaasti kaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista pilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette neuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon tähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta metelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä vankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka puhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.
Vanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun eräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja ojensi hänelle kirjeen.
— Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, — on käynyt asunnossanne tapaamassa teitä.
Kun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:
— Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä…
Vanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit. Hänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi kätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan muuttunut.
— Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä kuiskaavaksi.
— Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.
— Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä, ilmoitti Blackwell.
— Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin drabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti seuraavat rivit: