— Hyvä on, sanoi Drake ja repi kirjeen palasiksi. — Minä tulen.
Vähän ennen puoliyötä Drake satuloitsi itse hevosen, kääriytyi viittaan ja lähti ainaiseksi isiensä talosta.
Kaikki oli hiljaa tällä hetkellä yksinäisessä linnassa. Vanha portinvartija vain valvoi: leini ja muut vaivat estivät häntä unen virkistystä nauttimasta. Kun hevoskavioiden kapse kajahti porttiholvissa, aukaisi hän pienen kammionsa oven ja astui ulos, toisessa kädessä lamppu, toisessa avainkimppu.
Hän nosti lampun ratsastajan kasvojen tasalle ja lausui:
— Armollinen herra, tekö siinä todellakin olette?
— Miksi niin kysyt?
— Teidän haamunne on usein ilvehtinyt kanssani viime öinä, herra. Olen kuullut kolkutettavan porttia, ja kun olen aukaissut, on aivan kuin te olisitte ratsastanut sisään, mutta aamulla ette ollut linnassa.
— Sinä olet vanha, heikkonäköinen ja taikauskoinen. Siitä johtuvat moiset näyt. Jää hyvästi, vanhus! Isäntäsi ei ole täst'edes enää häiritsevä yörauhaasi.
— Minun yörauhastani ei kannata puhua, mutta ollessani nuori, niinkuin te, sain kyllin unta, tämänkaltaisina öinä semminkin.
— Haudassa saat ennen pitkää nukkua tarpeeksi. Hyvästi, vanha uskollinen palvelija!