Sjövikin portti suljettiin viimeisen kerran viimeisen Drake-sukuisen isännän jälkeen.
Drake ratsasti edelleen Signildsborgia kohti, alussa hiljalleen, sitten ravakammin, sillä tuulen leyhyttelyä tuntui sateessa, ja hän ajatteli Algernon Sidneytä, jonka purjeita se jo ehkä pullisteli.
Matkalla hän pysähtyi ennenmainitun torpan luo, nouti Pekan sinne jättämän hevosen ja jatkoi ajoaan kuljettaen sitä suitsista, kunnes tuli Signildsborgin lehtikujaan. Siinä kytki hän hevoset puuhun ja aukaisi rautaportin, joka kahden taivaankantta kannattavan Atlas-patsaan välistä johti aukeaan linnanpihaan.
Vanha herraskartano uinaili levossa. Kaikkialla oli pimeätä ja hiljaista. Vain yhdestä ikkunasta tuikki valoa. Kahlekoirat, jotka yöksi tavallisesti laskettiin valloilleen, rupesivat äreästi haukkumaan ja lähestyivät uhaten yöllistä tulijaa, mutta huomattuaan tämän tuttavaksi vaikenivat ne ja ryömivät koppeihinsa.
Drake hiipi portaita ylös, kulki kepein, kuulumattomin askelin pitkän, pimeän eteisen läpi ja pysähtyi viimeisen oven luo. Hän haparoi pimeässä lukkoa, avasi oven hiljaa ja astui sisään.
Huonetta valaisi lamppu. Sisällä istui mustapukuinen nainen otsa painettuna ikkunaruutuun, kuunnellen sateen surunvoittoista rapinaa.
Hän säpsähti oven jysähtäessä kiinni, nousi ja kiinnitti tumman, säteilevän katseensa edessään seisovaan olentoon.
Samassa tuokiossa kuului linnanpihalta säännöllisin väliajoin uudistuvaa rämähtelyä. Tornikello ilmaisi lyönnillään puoliyön ajan.
— Puoliyön hetki! kuiskasi Drake ja tarttui tytön käteen. — Tule!
— Te olette täällä … ja minähän rukoilin, ettette tulisi, lausui
Maria Skytte ja astui vapisten taaksepäin.