Käsky otettiin vastaan raikuvin hurraahuudoin. Synkeä mieliala oli haihtunut.
— Tästä alkaa tulla hyvä, sanoi Ligelius Skyttelle. — Te haette aseita, sallikaa minun tarjota teille niitä omasta varastostani.
Ligelius ojensi Skyttelle pistolinsa.
— Entä te itse? lausui Aadolf.
— Minulla on muita aseita, joita käytän juhlatilaisuuksissa. Nyt lähden paneutumaan sotisopaan.
Ligelius heitti nutun päältään, veti ylleen vanhan ylioppilastakin, joka uskollisesti oli seurannut häntä aina Upsalan ajoilta asti, ja pisti vyöhön kaksi pistolia, joita hänen kasvatusveljensä bukanierien parissa oli käyttänyt. Siinä oli hänen n.s. sotisopansa.
Senjälkeen hän kuljeskeli kannella ja piti silmällä, että kaikki pantiin tappelun varalta tarpeenmukaiseen kuntoon.
Mutta kun tuuli taas oli kääntynyt, muuttui se hetki hetkeltä yhä tasaisemmaksi ja vahveni sitä mukaa. Scyllan purjeita pullisteli taas navakka vihuri. Mustia pilviä nousi lounaiselle taivaanrannalle, auringon loiste kävi vaaleankellertäväksi, vedenpinta musteni, eikä aikaakaan, niin se kuohuili jo vaahtoharjaisina mahtavina aaltoina: myrsky näytti olevan tulossa. Drake, joka Skytten ja Ligeliuksen seurassa oli asettunut laivan perään ja sillä välin, kun miehistö yhä vain puuhasi kaikkea kuntoon tappelun varalta, oli pitänyt silmällä vastustajaa, näki, että tämä nyt antoi kääriä kokoon muutamia yläpurjeitaan. Halveksiva hymy karehti hänen huulillaan. Parker-vanhus astui esiin ja kysyi, luuliko kapteeni Scyllan voivan kantaa moista purjeiden paljoutta. Drake vastasi kysymykseen käskemällä vain pingoittaa purjeita tiukemmalle. Scylla kiiti nuolena eteenpäin, vaahto pärskyili taavetissa, hyökylaineita hulvahteli keularyntään ja nostopalkkien yli.
Ennen iltahämärää oli Algernon Sidneyn purje vajonnut taivaanrannan taa. Drake, joka siitä asti, kun astui laivaan, ei ollut nauttinut lepoa, poistui nyt kannelta, heittäytyi peräkajuutan sohvalle ja nukkui. Puoliyön aikaan hän heräsi, käväisi kerran kannen päästä toiseen, tarkasti koiranvahtia ja meni taas peräkajuuttaan, mukanaan Skytte, joka samoinkuin Ligeliuskin oli tähän asti ollut ylhäällä. Tuuli ja aallokko kiihtyi, muuttumatta silti oikeaksi myrskyksi, ja Scylla pyyhki myötäistä, koko purjejoukko navakan tuulen puskettavana.
Skytte paneutui peräkajuutan toiselle sohvalle, mutta ei voinut nukkua. Hänen korvissaan soi aaltojen pauhina ja syvä huokailun kaltainen ääni, joka vahvassa merenkäynnissä säännöllisin väliajoin lähtee luonnonvoimien kanssa taistelevan laivan saumoista. Äskeisten tapausten kuvat yhtyivät hänen sielussaan ajatuksiin siitä, mitä tuleman piti, mutta kaikki vain tolkuttomassa hämmingissä, kunnes hän tunsi unenhorron raukaisevan jäsenensä ja vaipui torkuksiin.