— Kuka olisi uskonut, että kunnioitetun piispamme, itse Johannes Matthiaenkin [Strängnäsin piispa, puuhasi sovinnon aikaansaamista lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä] piti joutua sellaiseen vääräuskoiseen eksytykseen? sanoi laamanni huoaten.
— Hän on auttamattomasti kiedottu vihollisen pauloihin, sanoi Svenonius syvällä äänensoinnulla. — Hänen seurakuntaan levittämänsä Öljypuunlehvät [piispa Matthiaen toimittama uskonnollinen aikakauslehti] ovat tulleet riidankaunaksi, lusteenkylvöksi vehnäpeltoon. Mutta odottakaa, armollinen herra! Me kaikki, jotka olemme uskollisesti valvoneet Herran lipun ääressä, vyötämme näinä päivinä itsemme sanan ja toiminnan kaksiteräisellä miekalla ja astumme taisteluun. Me karsimme pois viinipuun kuihtuneet oksat, me nyhdämme rikkaruohot maasta ja poltamme ne tulessa. Sotahuuto kaikuu yli meren luoksemme Saksanmaalta taistelevan seurakunnan keskuudesta. Tämä seurakunta on alkanut työnsä siellä ja käy saatanata vastaan, missä se röyhkeimmin ja valkeuden enkelin haamuun pukeumatta uskaltaa näyttäytyä. Luuletteko, armollinen herra, että meidän itsekkäässä varmuudessa ja paatumuksessa on hylättävä ne apuneuvot, joihin näiden uskonveljiemme on täytynyt turvata estääkseen uhkaavata virtaa tulvimasta heidän ylitsensä? Katso, he pystyttävät polttorovioita Leviatanin lempilapsille, noidille ja velhoille, ja hävittävät heitä tulella, niinkuin Herra hukutti epäjumalanpalvelijat Sodomassa ja Gomorrassa.
— Mutta, muistutti laamanni, — eikö raamattu sano pahuuden ruhtinaasta: Jos hänen tykönsä mennään miekalla tahi keihäällä, aseilla tahi haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enämpi kuin kortta, eikä vaskea enämpi lahopuuta. Maalliset aseet eivät mielestäni siis ole ne, joita hän pelkää, joilla hänen valtansa voidaan kukistaa…
— Ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on tehty, pelkäämättömäksi; mutta ei hän kuitenkaan saa vietellyksi sydäntä, joka on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllynkivi: siihen ei hänellä ole valtaa. Ja hänen lahkonsa on lain miekka saavuttava. Te, armollinen herra, tunnette paraiten itse, kuinka oma maallinen lakimme tuomitsee ne, jotka hornan konsteihin ryhtyvät. Me olemme molemmat, te ja minä, kumpikin alallamme Siionin vartijoita, ja velvollisuutemme on ottaa ajasta vaari. — — — — —
Tähän tapaan keskusteltiin sillä välin kuin toiselta puolelta kuului tanssisoittoa, toiselta iloista naurua lasien kilinän säestämänä. Kuta pitemmältä yö kului, sitä vilkkaammaksi paisui ilo vierasten kesken. Kukaan ei tällä välin huomannut, että isäntä ja seitsemän tahi kahdeksan seuran miespuolista jäsentä poistui toinen toisensa jälkeen; ennenkun heitä tiedettiin kaivata, olivat he jo taas sekaantuneet iloiseen hyörinään.
Drake oli näille uskotuilleen neuvonut yhtymäpaikaksi erään aution kammion torninpuolisessa osassa rakennusta, jonka rautaovi tavallisesti oli lujilla lukoilla varustettu. Sjövikin palvelusväestön kesken ja etenkin kartanon vanhalla portinvartijalla oli tämä rakennuksen osa pahassa huudossa. He tiesivät ettei siellä tavallisesti ketään asunut ja kumminkin oli jälkimäinen näistä joskus talvisina öinä nähnyt tulenvaloa ylimmän tornikammion ikkunassa. Eivät nämä asianosakkaat kuitenkaan menneet tähän epäiltyyn kammioon, vaan erääseen sen alla olevaan huoneeseen.
Valtakunnan-neuvos Skytte oli hyvin valinnut väkensä. He olivat kaikki miehiä, joiden vaitioloon saattoi luottaa, joiden rohkeus ja neuvokkuus, samoin kuin heidän vihansa holhohallitusta kohtaan oli taattu. Pentti Skytteä itseään ja paria muuta lukuunottamatta kuuluivat he kaikki alhaisaateliin, mutta olivat tärkeissä valtion viroissa. Eräällä heistä oli ylhäinen toimi kaartissa.
Liittolaiset kokoontuivat jykeväpuisen tammipöydän ääreen, joka oli ainoa huoneessa oleva huonekalu paitsi lamppua, jonka Drake sytytti, katsottuaan sitä ennen, olivatko ikkunaluukut tiiviisti suljetut.
Pöydällä tarpeellisten kirjoituskalujen vieressä oli pergamentti, joka oli allekirjoitettava. Aika oli täpärällä ja kaikki hyvin valmistettu. Nimet olivat vain kirjoitettavat alle. Valtakunnanneuvos Skytte luki ensin hillityllä äänellä, jolloin syvä hiljaisuus vallitsi saapuvilla olevien keskellä, puheena olevan asiakirjan, jonka sisältö lyhykäisyydessään oli, että koska kuningas Kaarle Kustaan testamentti kahdessa suhteessa oli tullut rikotuksi sen kautta että hänen ruhtinaalliselta veljeltänsä herttua Aadolf Juhanalta väkivallalla ja kavaluudella oli riistetty hänelle testamentissa uskottu toimi valtakunnan marskina ja sotaväen ylipäällikkönä hoitaa valtakunnan asioita, ja että Herman Fleming omavaltaisesti oli syösty holhohallituksesta, jossa hänellä kuningas vainajan tahdon mukaan tuli olla valtionrahastonhoitajan virka, ja kun holhohallitus sitäpaitsi itsekästen ja valtakunnalle turmiollisten toimiensa kautta oli rikkonut sitomuksensa kansaa kohtaan ja näyttäytynyt vaaralliseksi kuningasvallalle; niin olivat allekirjoittaneet käyneet isänmaallisessa aikeessa liittoon vapauttaakseen maan tämän laittoman hallituksen vallasta, saattaakseen sen jäsenet lailliseen rangaistukseen, ja asettaakseen herttuan valtakunnan peräsimeen, siksi kunnes Valtakunnan Säädyt vanhan tavan ja lain mukaan ennättävät heille suotua oikeutta käyttäen valita uudet holhojat alaikäiselle kuninkaalle. Ja sitoutuivat allekirjoittaneet suullisella valalla hiljaisesti, uskollisesti ja yksimielisesti toimimaan tämän asian puolesta ja sen eteen omaisuutensa, henkensä ja verensä alttiiksi panemaan.
Kun asiakirja oli luettu kehotti valtakunnan-neuvos saapuvilla olevia kirjoittamaan nimensä alle.