Liittolaiset katsoivat rohkasevasti toinen toisiinsa, vaan ei niin kättä tarttunut ojennettuun kynään, ennenkuin Drake, joka oli odottanut että joku vanhempi jäsen ensinnä tekisi sen, vihdoin menetettyään malttinsa piirtää rasahutti paperille nimensä jonkun verran alemma itse kirjoitusta.
Valtakunnan-neuvos Pentti kirjoitti sen jälkeen siroilla kirjaimilla nimensä alle. Prisendorff, Lilje, Ribbing sekä muutkin salaliittolaiset tarttuivat nyt empimättä kynään ja kyhäsivät niinikään alle nimensä. Oli sovittu, että valtakunnan-neuvos puolueen varsinaisena päämiehenä ja enimmin toimivana ja enin vaaran alaisena jäsenenä, kätkisi talteensa asiakirjan, ollaksensa varma liittolaistensa luotettavuudesta ja alttiudesta vaaran hetkenä saapua paikoilleen. Hän pisti sen povitaskuunsa ja kaikki siirtyivät sen jälkeen takasin seuran keskuuteen, johon he, kaksittain ja eri ovista kulkien, jälleen yhtyivät.
Sivuutamme muut illan pikkukohtaukset, samoin kuin runsaasti varustetun illallisenkin, jonka aikana useita maljoja, muun muassa valtakunnan-neuvos Pentin esityksestä valtakunnan holhojienkin muistoksi, juotiin, sekä annamme Tukholmasta ja kauempaa saapuneiden vieraiden laskeutua levolle Sjövikin vierashuoneissa ja lähempien naapureiden ajaa karahuttaa kotiin reimain rekivirkkujen kiidättäminä.
V.
Lumimyrsky.
Laamanni Juhana oli kohta illallisen jälkeen eronnut seurasta ja rouvansa kanssa palannut kotiin. Maria ja Aadolf sen sijaan viipyivät, kunnes tanssisoiton viimeiset sävelet herkesivät kuulumattomiin. Oli jo kulunut sivu puoliyön, kun neiti Skytte, hyvin kääriytyneenä turkkiin, istui rekeensä, ja Aadolf, hänen ajomiehensä, piiskanläimäyksellä, joka kajahti Sjövikin porttiholvissa, pani hevosen liikkeelle.
Yö oli kaunis. Lumipeitteiset harjanteet kuvautuivat katkonaisine rajaviivoineen mustansinervää taivasta vastaan, jolla tähdet kimaltelivat täydessä talvisessa loistossaan: lounaassa Orion eteni mahtavana taivaan rantaa kohden, etelässä tuikki Kauriin tähti ja Sirius, ja idässä Regulus ja kalpeat kaksoistähdet, ystävyyden taivaalliset merkit.
Jos katsoi alemmaksi ilmanrantaa kohti, näki punervat valopilkut, harvakseltaan sirotettuina yön varjojen keskeen — ne olivat ihmisasunnoista vilkkuvia tulia.
Ohjatessaan ravakkaa juoksiaansa, antautui Aadolf koko sydämellään niihin kummallisiin viehäkkeisiin, joita tähtitaivaan katseleminen nuorekkaalle ja luonnon ihanuutta ihailevalle mielelle tarjoo. Yön pimeys verhoo vaippaansa maanpiirin ja kaikki sen vaihettelevat ilmaukset, kätkee sen, mikä on jokapäiväistä ja katoovaa ja antaa silmän nähdä ainoastaan nuo muuttumattomat, verkalleen liikkuvat valot tuolla ylhäällä. Valahtaapa silloin sieluun ikuisuuden, kuolemattomuuden tunnelma; sellainen tunnelma, joka vallitsevasta hiljaisuudesta yhä kasvaa ja paisuu … elävien olentojen temmellys ja melu on hervahtanut; tuuli lepää, ja aaltonenkin, jonka yksitoikkoista pauhinaa kuului joelta tahi järven rannalta suviyönä, uinuu jääpeittonsa alla. Aadolfista oli tämä näytelmä sitä viehättävämpi, kun tiede vasta vähää ennen hänen aikojansa oli nostanut taivaankannen Atlaan väsyneiltä hartioilta ja antanut sen häipyä äärettömyyteen, ja kaukolasi vielä teki suuria, hämmästyttäviä keksintöjä avaruudessa. Oli jotakin uutta ja ajatusta huumaavaa nähdä luomisen rajapyykit niin kauas siirretyiksi, että maa sen keskellä hupenee tomurakeeksi. Riita suuretieteilijäin ja jumaluusoppineiden välillä jatkui yhä, joista jälkimäiset väittivät tehtyjä keksintöjä vääriksi ja raamatunoppia vastustaviksi, ja Aadolfille, joka laskupiirustin kädessään oli vakuuttunut Keplerin lakien oikeudesta, oli tämä jumaluusoppineiden menettely ensimäisenä herätyksenä omintakeiseen ajattelemiseen.
Joskin tämä tutkimushalu tukahutti taipumuksen niihin mitättömiin huveihin, joihin reipas, hilpeä nuorukainen halusta antautuu, kun hän ensikerran jättää ankarat ja tarkan ajanmitan jälkeen säännellyt kotiolot, alkaessaan samaikäisten, huolettomien ylioppilastoverien kanssa uutta yhdyselämää, niin hävitti se kuitenkin hänen sielustansa sen tasapainon, jonka järkähtymätön vakaumus ihmiselämän tärkeimmissä kysymyksissä aikaansaa. Hän luopui niistä mielteistä, joita hän lapsuudestaan oli pitänyt pyhinä, ja pyyhkäsi nuoruuden mielihalulla tutkimuksen aukealle ulapalle, turvallisesti luottaen järjen opastukseen; mutta hän oli jo kauan siellä harhaillut epäilysten sinne tänne heittelemänä ja turhaan etsinyt satamaa. Väliin hän kumminkin vielä toivoi ankkuripaikkaa löytävänsä ja väliin taisteli hän hillitsemättömällä rohkeudella karien ja kuohujen keskellä, luomatta ikävöivää katsetta takasinpäin lapsuudenuskon rantaa kohden.