Harvat olivat ne filosoofit, joita hän palavalla totuuden rakkaudella ei olisi tutkinut. Aristotelesta hän pikapikaa vaan tarkasteli, sentähden juuri kun tämän oppi oli yleisesti korkeakouluissa tutkittavana; tarkempaa huomiota oli hän omistanut uusiplatonikoille ja uudemmille tutkijoille, niinkuin Giordano Brunolle, Vaninille ja Descarteelle, vaan etsimäänsä tyydytystä ei hän täydellisesti löytänyt mistään. Kirjakokoelmassa, jonka hän setänsä, valtakunnan-neuvoksen avulla oli itsellensä hankkinut, oli paljo kirjoja, joita vääräoppisina ja turmiollisina oli poltettu sekä katoolisilla että protestanttisilla rovioilla, ja hänen suvaitsemattomasti lutherismielinen isänsä, joka näistä hänen opinnoistaan ei tiennyt niin mitään, olisi kihahtanut täyteen vihan vimmaan, jos olisi aavistanut seiniensä sisällä moisia kirjoja säilytettävän.
Seuraukset Aadolfin tutkimuksista olivat muutamalla sanalla sanoen senlaiset, että hän uskonnollisessa suhteessa oli epäilijä, poliitillisessa suhteessa kumoushaluinen: Kreikan ja Rooman tasavaltalaiset olivat hänen silmissään verrattomasti korkeammalla maailman kaikkia kuninkaita ja keisareja. Se seikka, että hänen sielunsa näiden opintojen kautta oli puhdistunut monista ennakkoluuloista, ei silti tuottanut sille rauhaa, sillä jalo sydän ei voi elää suvaitsevaisena aikansa vikojen keskellä, ja kun se käy näiden kimppuun, hyökkää se ympäristönsä heikoimpiin puoliin ja saa kokea vastarintaa, jonka alle sen useimmiten on pakko sortua.
Palattuaan yliopistosta kotiin tapasi Aadolf siellä serkkunsa Marian. Tämä teki hänen sydämeensä vaikutuksen, joka olisi jäänyt pysyväiseksi, ellei Maria itse kaikin tavoin olisi koettanut saada sitä haihtumaan. Aadolf, joka ensi kerran tajusi mitä rakkaus on, oli liiaksi kaino ilmaistakseen lempeään. Rakkaus viisauden jumalattareen sai kotvaksi aikaa väistyä maallisen immen rakkauden tieltä, mutta tämä jälkimäinen kiihko ei ollut hänen rauhalleen vähemmin vaarallinen kuin edellinenkään. Ensinnä ilmeni se noissa tunnetuissa oireissa, kun tekee mieli käyskennellä yksin, mieluimmin kuutamossa ja vastahakoisesti menee nuoren, kauniin ja silokuorisen koivun ohi piirtämättä siihen rakastetun armasta nimeä … kun punastuu hänen katseestaan ja pakenee hänen lähettyviltään heti halutakseen sinne takasin … kun surullisesti tutkii jokaista hänen liikettään ja tulkitsee jokaista hänen sanaansa, saadaksensa niistä ilmi jotakin, joka voisi herättää vastarakkauden toivoa … kun sydämen taakkaa huojentaakseen hurjanrohkeasti kiipeilee runoilijaparnasson korkeimmille huipuille ja mittaa rakkautensa syvyyttä kyynärän pituisilla värsyillä. Ruotsinkieli oli siihen aikaan vähän viljeltyä ja ainoastaan Stiernhielmin nero voi saada sen sujuvalta tuntumaan; siitä näkyy mikä mainio etu nykyajan rakastuneilla nuorukaisilla siinä suhteessa on Aadolfiin verrattuna. Mutta eipä tämä siltä jäänyt neuvottomaksi; hän lauloi lempensä latinalaisilla ja kreikkalaisilla heksametreillä, joissa ei vilissyt enemmän virheitä, kuin että ne meidän päivinämme olisivat tuottaneet hänelle akatemiallisen maineen. Ainaisena aiheena oli hänen onneton osansa kärsiä rakkauden katkeria tuskia rakastettunsa häntä käsittämättä. Mutta hänet ymmärrettiin paremmin kuin hän osasi aavistaakaan. Marialla oli siinä suhteessa niin hieno vaisto, kuin kellä muulla Eevan tyttärellä hyvänsä, ja olisipa hän ollut sokea, ellei hän olisi huomannut Aadolfin sydämen tilaa. Tottuneena senkalttaisiin voittoihin, olisi hän tämän huomattuaan tuskin ollenkaan tuntenut mielihyvää itserakkautensa tyydytyksestä, ellei seikka olisi ollut se, että neitonen, erotettuna pääkaupungin huveista, alkoi tuntea sydämessään vallitsevan tyhjyyden käyvän sietämättömäksi ja sen vuoksi mieltyi kiihkoisen luontonsa täydellä innolla kauniiseen ja rakastettavaan sukulaiseensa.
No niin, mikäpä esti kahta nuorta sydäntä, jotka hehkuivat ainoastaan toisiansa varten, liittymästä yhteen ja suloisesti yhdistämästä lempensä? Tosi on, että Aadolf ja Maria olivat serkuksia, eikä laki sallinut niin läheisten sukulaisten yhtymistä avioliittoon, mutta sitä estettä ei ollut mahdoton voittaa, kun mahtavat sukulaiset saattoivat käyttää vaikutusvaltaansa sen poistamiseksi. Mikä siis esti?
Tahdomme niin lyhyesti kuin suinkin vastata siihen kysymykseen, sillä meillä on aavistus, että lukijaa on väsyttänyt tuo katsaus menneisyyteen, niin tärkeä kuin se sittenkin on ollut, ja että lukija toivoisi tämän luvun päällekirjoituksessa tavallaan luvatun pyryilman vihdoinkin kohtaavan matkailijoitamme. Mutta, kärsivällisyyttä! Taivas on sees, tuuli lepää, mikään ei ennusta myrskyn tuloa.
Samoin kuin Maria helposti oli tajunnut Aadolfin sydämen kieltä, niin alkoi Aadolfkin muutamista merkeistä huomata lempensä herättäneen vastakaikua. Kauan epäili hän silmiensä todistusta, sillä hän oli Virgilioltaan oppinut, että rakastavaiset usein näkevät näkyjä ja luulevat varjoa todellisuudeksi. Mutta vihdoin oli hän rohkaissut itsensä ja tehnyt epätietoisuudesta lopun. Hän tunnusti rakkautensa ja luki sanomattomalla ilolla Marian punastuvista poskista, hänen säteilevistä, ujoista katseistaan, vieläpä hänen kätensä vapisemisestakin sen vastauksen, jota hän oli halannut. Hänen ilon huumauksensa ei kestänyt kauan. Maria alkoi pian osottaa jäätävää kylmyyttä ja käytti veikistelevän teeskentelyn kaikkia keinoja häntä kiusataksensa. Ja Aadolf, hän luuli varjoa todellisuudeksi, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä autuaallisuudesta, jota moni nainen tuntee, nähdessään lemmittynsä tuskan … sillä tämä tuskahan osottaa, että nainen tälle on kaikki kaikessa … siitä hän tuntee suloista mielihyvää, joka samalla on omantunnon vaivaa … siitä kärsii hän kipuja, jotka samalla ovat taivaallista hekkumaa. Maria näki tulen Aadolfin silmissä sammuvan, hän tiesi sen madon, joka jäyti Aadolfin elämänpuuta, olevan hänen teeskennellyn kylmyytensä luoma ja kuitenkin ampui hän viimeisenkin nuolen Aadolfin revittyyn rintaan. Maria katseli kolkosti hymyillen, kuinka Aadolf epätoivossaan jätti hänet… Ja kun hän oli lähtenyt, itki Maria hänen kärsimyksiään, kirosi omaa julmuuttansa ja tahtoi rientää hänen jälkeensä, suudellakseen rauhaa hänen sydämeensä.
Senkalttainen leikki voi heikoissa miehissä paisuttaa rakkauden jonkinlaiseksi hulluudeksi (se on: oman itsensä kiihottamista luonnottomaan tilaan), mutta mitä Aadolfiin tulee, niin oli mitta pian kukkurallaan, eikä hän kauemmin tahtonut kärsiä moista kohtelua. Hän hylkäsi ensimäisen rakkautensa; se oli saari, jonka suojassa hän elämänmerellä luoviessaan oli etsinyt, vaan ei löytänyt lepoa … hän nosti taas purjeet ja odotti ikävöiden mahtavaa myrskyä, unhottaakseen olemassaolonsa taistelussa elämänsä katkeruuden. Sanalla sanoen: hän koetti unhottaa oman itsensä, yksityisen ihmisensä, voidaksensa ratkaista ihmisyyden arvoituksia; hän kiintyi kirjoihinsa, syventyi lempiopintoihinsa ja sai, pikemmin kuin luulikaan, menneisyyden unhotetuksi. Hän voi tyynesti silmähtää takasinpäin siihen, jota hän arveli tunteittensa ensi hairahdukseksi eikä Maria ollut hänelle muuta, kuin mitä oli ollut, ennenkuin hän rakastui häneen: armas sukulainen eikä muuta.
Mutta Maria ei voinut unhottaa. Hän huomasi heti Aadolfissa tapahtuneen muutoksen, vaan ei tiennyt, oliko hänen tyyneytensä todellinen tahi teeskennelty. Hän toivoi, että se olisi ollut teeskennelty, yhtä varmasti kuin hän toivoi elämänsä onnea; mutta hän ei silti voinut torjua mielestään epäilystä, joka ei antanut hänelle päivän iloa, ei yön rauhaa. Semmoisena me hänet nyt tapaamme. Aadolf oli kerran kohdannut hänet kahdenkesken ja nähnyt hänet vesissä silmin; hän huomasi sen ja meni sittenkin ohi sanaakaan sanomatta. Siitä hetkestä pitäen sai Maria uutta voimaa ylpeydestään: hän hillitsi tunteensa, joka kyllä sai riuduttaa sydäntä, vaan ei näkyä pinnalta. Joskus vain tunsi hän kärsimisensä voiman horjuvan, ja hänen kiihkonsa murtautui esiin, ikäänkuin maanalainen tuli. Niin oli hän silmänräpäykseksi ilmaissut itsensä keskellä iloista touhinaa, josta he vast'ikään olivat poistuneet, ja tuo heikkous se juuri on, joka kulkusten kilistessä pitää hänen ajatuksiaan vireillä, ja josta hän nöyrrytettynä itseään soimaa. Hän on niin kiintynyt näihin ajatuksiin, että yö turhaan levittelee hänen eteensä tähditettyä kudintaan … hänen katseensa, joka ei voi kääntyä taivasta kohden, on vaipunut hänen oman sielunsa kolkkoon syvyyteen.
Nuoret olivat kumpikin tähän saakka vaienneet, vaipuneina kun olivat kumpikin omiin mietelmiinsä. Niistä täytyi Aadolfin, ajomiehenä toimiessaan, luopua. He olivat nyt tulleet järven rantaan, jonka vastaisella puolella Signildsborg oli. Aadolf kysyi, tahtoiko Maria ajettavaksi pitempää tietä järven ympäri, vaiko suorempaa tietä järven poikki. Maria valitsi jälkimäisen.
Vasta nyt huomasi Aadolf taivaanrannan käyneen sennäköiseksi, että se tiesi ilman äkisti muuttuvan. Hän toivoi siksi päästävän järven toiselle puolelle. Mutta nopeaan yltyvä tuuli, jota ennusti kaukainen kohina, aivankuin Itämeren aallot yhtäkkiä olisivat nousseet hurjaan temmellykseen, nosti pilven taivaanrannan periltä hirmuista vauhtia: se sammutti tähden toisensa jälkeen ja levitti jättiläiskäsivartensa käsittääksensä koko taivaslaen.