— Tulee myrsky, sanoi Maria ja siirtyi peloissaan lähemmä Aadolfia. —
Käännytään takasin ja mennään toista tietä! Minä pelkään nyt järveä.
— Älä pelkää, sanoi Aadolf ja hoputti hevosta. — Nyt on jo hyvän matkaa kulettu, ja kun pääsemme tuon niemekkeen sivu, näkyvät jo tulet Signildsborgin ikkunoista. Annahan kun käärin turkin ympärillesi! Tuuli on purevan kylmä.
Aadolf antoi hevosen juosta höllin ohjaksin, ja se viilettelikin minkä jaksoi yhä edelleen.
Varjot kävivät yhä synkemmiksi, myrskyn hurja riehuna yhä läheni, ja kun viimeinenkin tähti katosi pilviin, peitti musta yö koko seudun.
Maria tarttui kauhistuneena ohjaksiin hillitäkseen hevosen kulkua; tuntematon vaara saattoi väijyä heidän tiellään. Hevonen karkasi syrjään ja jatkoi hurjaa menoaan toisaalle, kunnes Aadolf sai sen asettumaan. Mutta nyt oli jouduttu pois tieltä ja niemekettä, josta Aadolf oli puhunut ja jonka mukaan hän ohjasi suuntansa, ei olisi terävinkään silmä erottanut.
Tätä yöllisen kohtauksen kamaluutta lisäsi vielä ikäänkuin maan sisuksista vyöryvä jyminä, joka läheni ehtimiseen, kunnes matkustajat kuulivat sen reen alta, jossa jää tärisi ikäänkuin haletakseen ja avatakseen heille haudan aaltoihin.
Jyminä syntyi jäänhalkeamista, jommoisia kovalla pakkasella useasti muodostuu, ja ulottuvat ne peninkulmamäärin rannasta toiseen.
Hädästä mykistyneenä kiersi Maria kätensä Aadolfin kaulaan. Turhaan koki Aadolf saada Mariaa rauhoittumaan. Hän sanoi valojen pian alkavan näkyä Signildsborgin ikkunoista, ja että ne ovat heille sama kuin valotorni purjehtijoille merellä. Mutta Maria kuunteli vaan myrskyn hurjia, tärisyttäviä säveleitä, jotka täyttivät avaruuden, joihin hätäytyneiden petoeläinten ulvina ja yölintujen kirkuna haihtui vienoina huokauksina, joita päästeli elävä luonto elementtien taistelua kammoten.
Töyttäys, joka oli vähältä paiskata hevosen ja reen kumoon, ilmaisi, että matkustajat olivat myrskyn alueella. Vielä muutamia tuokioita, ja pilvet, jotka olivat kokoontuneet taivaalle, alkoivat taajoina lumihöytäleinä tupruta maan päälle. Muudan niitä pyryilmoja, jotka hirmuisuudessa ovat miltei Saharan myrskyjen kaltaiset, kun hieta-aavikon tulikuumat aallot vyöryvät karavaanien jälkeen, saavuttavat ja tukehuttavat ne, oli syntynyt. Adolf ja Maria olivat ikäänkuin muuratut hautaan, jonka seinämät siirtyivät eteenpäin samaa vauhtia kuin hevonen, jonka vauhtia Aadolf, neitosen käsivarsien haitatessa, ei enää kyennyt hillitsemään.
Näin kiidettiin hyvän aikaa eteenpäin. Mutta pian alkoi hevonen kulkea hiljemmin, mitä korkeampia ja vaikeapääsyisempiä nietoksia karttui sen tielle. Tuon tuostain uudistuvat täräykset saivat Aadolfin vakuutetuksi siitä, etteivät he enää olleet järvenjäällä. Minnekä mentiin, etelään, pohjoseen, vaiko muuhun ilmansuuntaan, sitä hän ei tiennyt. Viimein reki, edellisiä ankaramman täräyksen saatuaan, paiskautui kokonaan kumoon, ja hevonen pysähtyi painutuksissa päin, vaahtoisena, vapisevana, uupuneena, alistuen kohtalonsa alle nöyrästi.