Kun Adolf nousi ylös ja nosti kaatumisesta ja pelästyksestä typertyneen Marian, tunsi hän vasenta käsivarttansa kovasti koskevan; vaan ajatellessaan omaa ja serkkunsa tilaa unohti hän sen. Lumihöytäleitä tupruili taajempaan, nietokset paltoutuivat ympäri sen paikan, mihin he pysähtyivät. Myrsky kieritti ne kokoon töyrämiksi, jotka ikäänkuin aaltoina vyöryivät edelleen, mutta niitä seurasi toiset, yhä suurenevat nietokset.
Aadolf oivalsi koko sen vaaran, mikä heidän päällänsä pyöri. Hän ei tiennyt missä hän oli, ja pimeys, aivankuin olisi hänen silmiensä valo sammunut, vallitsi yltympärillä. Hän tunsi kinosten ehtimiseen korkenevan, haudan heidän allansa syvenevän.
Maria toipui nyt tajuntaan.
— Taivaan Herra, me olemme hukassa! huusi hän.
— Ei vielä, vastasi Aadolf, asettaen kaatuneen re'en anturoilleen ja nosti Marian rekeen. Mutta turha oli yrittää saada hevonen liikkeelle. Aadolf lausui:
— Pidä kädestäni kiinni, Maria! Me murtaumme kinosten läpi. Kenties tapaamme läheltä ihmisasunnon, johon voimme pelastua.
— Onko se ainoa toivomme?
— On … mutta minä tunnen jaksavani taistella pelastuaksemme. Tule!
— Minä en voi… Kuoleman ajatus jäykistää minua… Ja mikä kamala kuolema! Mitähän olen tehnyt, koska Jumala on niin julma? Kuolla niin nuorena! Ei, ei!
Aadolf tarttui neitoa vyötäisiin ja nosti hänet re'estä. Epätoivo antoi Marialle hetkeksi voimia, ja hän kahlasi edelleen Aadolfin rinnalla. Mutta joka askel vaati ponnistuksia, vinha tuuli tunki vaatteiden läpi ja sekotti jäätäviä hiukkasiaan nuorten vereen. Maria nojasi yhä raskaammin Aadolfin käsivarteen ja typertyi viimein kinoksiin. Ravakka, karaistunut nuorukainen alkoi myös tuntea tuiman pakkasen vaikutuksia. Elinlämpö väheni, jäsenet kadottivat joustavuutensa, ja yrittäessään ottaa Marian syliinsä, tunsi hän etteivät voimansa siihen riittäneetkään.