Drake ja ensimmäinen luutnantti käyskentelivät peräkannella. Skytte oli jälkimmäiselle heistä valittanut olevansa uupunut ja mennyt peräkajuuttaan.
— Skytte käyttäytyi hyvin, lausui Drake. — Hän on astunut ensimmäisen askelen … eikä hän enää voi palata…
— Pyh, virkkoi Ligelius. — Huimaus, kuumeenpuuska, vimma, josta hän herää tuntien mielikarvautta ja katumuksen vaivoja! Sitä sielua ette värvää helvettiin, kapteeni, siihen ette pysty.
— Hänen arpansa on heitetty, hänellä on verta käsissään, hänen päänsä on lain alainen…
— Olihan hänen päänsä lain alainen jo ennenkin. Mutta hänen syitänsä ja perusteitansa, hänen ajatustapaansa ette kykene muovailemaan omien mallienne mukaisiksi…
— Entäpä sitten? Hänen kohtalonsa on minun kohtalooni kytketty. En pyydä enempää.
— Hän rupeaa inhoamaan teitä, kapteeni, opittuaan tuntemaan teidät. Minä sanon sen, huomatkaa tarkoin: persoonaanne kaikin puolin kunnioittaen. Jättiläiskäärme on kunnioitettava käärme, mutta kuitenkaan älköön ihmeteltäkö, että on olentoja, jotka inhoavat sitä. Haikala on kaikin puolin kunnioitettava kala … sillä on kunnioitettava kita ja kunnioitettava ruoansulatuskyky … ja kuitenkin! Olkoon kylliksi. Te ymmärrätte minua. Mitä arvelette tuulesta, kapteeni?
— Se pysyy.
— Näettekö, kapteeni? Isovene kääntyy ja laskee Algernon Sidneytä kohti.
— He ovat huomanneet hänet maanmiehekseen. No niin, Vanloo voi nyt saada tarkemman selostuksen ryöstöstä, jonka hänen vainottu vihamiehensä on tehnyt. Toivoakseni uutinen ilahduttaa hänen mieltänsä.