Hän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen hurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli rumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä puhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.
Samalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja aikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.
— Ei, sanoi Vanloo, — antakaa sen olla.
— Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, — se on merirosvoja, ei meidän väkeä…
Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen hautaan.
Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen. Hän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin maailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta hylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut voitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita tuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa rauhassa nousta taimelle … ja toisaalta, moniko niistä saa häiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan sopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista. Samoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta putoilevat.
Vanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä siihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu. Sen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan kirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi, makasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen kasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli vast'ikään tullut tuntoihinsa.
— Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo hämmästyneenä.
— Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. —
Olemme voitetut… Missä on Drake?
— Hän on minun vankini.