XIX.
Loppu.
On sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä menestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.
Pahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon
Norrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.
Hänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä vaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa äärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä ollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.
Hän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja korkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun pelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria oli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan kappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan, uhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui pitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa, ja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa kekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä sylissään … ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen vartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa: roviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään mestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf kiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on nähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän ei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien tieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut, elää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät … kunnes hän vihdoin herää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.
Hän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa kohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.
— Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi ystävälleen.
— Oi, sinäkö se olet, Eerikki?… Minä olen nähnyt kauheita unia … ja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen? Mitä on tapahtunut?
— Sinä olet hyvissä käsissä … ihmisten parissa, jotka toivovat onneasi.