Ennenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea ankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan tarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen, ja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.
Näiden toimenpiteiden johdosta ei vielä tiedetty, että Aadolf Skytte oli tavattu merirosvolaivassa, saatikka että hän haavoittuneena makasi Vanloon talossa. Sitäpaitsi tämä oli tehnyt sen päätöksen, ettei hän jättäisi millään ehdolla Ruotsin viranomaisille ketään muita vangeista kuin Draken. Merirosvot olivat ryöstäneet hollantilaista omaisuutta, olivat suurimmaksi osaksi vieraiden maiden alamaisia ja olivat joutuneet Hollannin kruununlipulla purjehtivan laivan vangeiksi: Ruotsin viranomaisilla ei ollut minkäänlaista valtaa esittää heihin nähden vaatimuksia. Vanloon aikomus oli armahtaa heitä, tehdä heille mahdolliseksi aloittaa uutta elämänuraa ja mikäli mahdollista pelastaa heidät kunnialliselle tulevaisuudelle.
Me palaamme Aadolfiin. Keskustelussa, joka sukeusi hänen ja Vanloon välille, selitettiin molemmin puolin kaikki, mikä koski Drakea ja Aadolfin oleskelua Scyllassa.
— Te esiinnytte nyt minulle aivan toisessa valossa, sanoi Aadolf, — mutta mitä te minusta ajattelette … mitä minun on ajateltava itsestäni? Tämä keskustelu tuottaa minulle vain pelkoa eikä lohdutusta. Näettehän, että kohtalo on vetänyt minua yhä syvemmälle ja syvemmälle … minä en sille mitään voi: parhaimmistakin aikeistani koituu vain tekoja, jotka ihmisten välttämättömästi täytyy leimata rikoksiksi.
— Se tuomioistuin, vastasi Vanloo, — joka tässä jakaa oikeutta, on siitä onnellinen, ettei sen tarvitse muuta kuin katsoa itsesyyttäjän sieluntilaan ja vaikuttimiin punnitakseen hänen tekojensa laatua. Siltä kannalta katsoen te olette syytön. Ja minun kaikkein vähimmin sopii langettaa teistä kuolemantuomio, sillä minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ja onnettomuutenne alkujuuri on lähtenyt jalosta myötätunnostanne kahta avutonta, yhteiskunnan ennakkoluulojen julmasti sortamaa olentoa kohtaan, jotka ovat minulle rakkaammat kuin mikään muu maan päällä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Aadolf iloisesti hämmästyen.
Eerikki puristi hänen kättään ja katseli häntä riemusta loistavin silmin.
— Selitän sen heti, sanoi Vanloo ja lähti huoneesta.
— Minä en käsitä häntä, sanoi Aadolf levottomana Eerikille, — mutta minut on vallannut aavistus…
— Joka ei petäkään… Ei! Mutta ole huoleti … malta mielesi! Sinua kohtaa odottamaton ilo.