Ovi aukeni taasen. Vanloo astui sisään taluttaen kahta naista.
— Äitini ja sisareni, sanoi hän.
Aadolf oli hetkisen hämmästyksestä mykkä: hän ei ollut uskoa silmiänsä. Mutta Elli riensi poistamaan hänen epäilyksensä. Hän juoksi riemuhuudoin Aadolfin luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:
— Ettekö tunne enää minua, hyvä Aadolf? Minähän tässä olen … Elli! Ja tässä on äitini … ja hän, Aarno, on veljeni. Nyt emme enää eroa, vaan olemme aina yhdessä.
Lukijan on epäilemättä helpompi mielessään kuvitella kuin tekijän kertoa, mitä sitten seurasi. Kun Vanloo sekä hänen äitinsä ja sisarensa vihdoin vetäytyivät pois ja Aadolf rauhassa saattoi pitää ajatuksensa koossa ja tarkastella sitä yhteyttä, joka surujen ja vaarojen koetteleman menneisyyden, riemuisan nykyisyyden ja valoisia toiveita herättävän tulevaisuuden välillä vallitsi, heittäytyi hän Eerikin syliin ja huudahti: — Kuinka ihmeelliset ovat Jumalan tiet!
* * * * *
Kolme viikkoa tämän kohtauksen jälkeen keinui Algernon Sidney, vastustajansa Scyllan rauhallisesti saattamana, Kattegatin ulapalla. Laskeva aurinko loi purppuraloistettaan meren selälle. Kevyt tuuli pullisteli purjeita.
Algernon Sidneyn peräkannella oli pieni ryhmä, joka ääneti silmäili etäisyyteen häipyvää Ruotsin rannikkoa, kunnes viimeinenkin häive siitä peittyi näköpiirin taa. Silloin kohosi heidän rinnoistaan yhteinen huokaus, ja he ojensivat kätensä itään, isänmaan kaukaista rantaa kohti.
Mutta Algernon Sidneyn miehistö hurrasi, heilutteli hattujaan ja nosti kapteeninsa käskystä Ruotsin lipun Hollannin lipun viereen.
Tuossa pienessä ryhmässä olivat Vanloo, Agnes-rouva, Inkeri, Elli ja
Aadolf Skytte.