— Mitä se on? huudahti Svenonius. — Te ette kirjoita sen jälkeen kuin minä sanelen.
— Minä kirjoitan sen jälkeen, kuin olen itse kuullut hänen puhuvan.
— Armollinen herra, te panette sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei ikänä ole lausunut…
— Kyllä sanojeni ajatus oli tuo, virkahti Inkeri.
— Vaiti, nainen!… Ja te, armollinen herra, olette minua arvottomalla tavalla loukannut ja olette väärentänyt pöytäkirjan, tietäkää se…
— Herra pastori, lausui Aadolf Skytte, — punnitkaa tarkemmin sanojanne, tahi niin totta kuin Jumala elää, saatte vastata ritarismiehen kunniata loukkaavasta syytöksestä.
— Oi, hyvä Jumala, jupisi Svenonius, — jopa näen kuinka pitkälle Signildsborgin jumalisen isännän poika jo on tullut. Että omenan pitää pudota niin kauas puusta! Se on seurauksena, kun luetaan jumalattomia kirjoja, jotka kerran kirjaseppinensä pitää poltettaman iankaikkisessa tulessa … sen on tuo kirottu Cartesius matkaansaattanut, joka jo on tuomittu ja nyt oleskelee äärimäisessä pimeydessä, johon hänen oppilaansakin vielä kootaan…
— Minä huomaan, että olette penkonut minun kirjojani, lausui Aadolf.
— Jatkakaa kuulustelua, jos haluatte! Minä kirjoitan edelleen…
— Sen on, jatkoi Svenonius, — vaikuttanut noiduttu ilma tässä huoneessa, joka helposti saastuttaa jumalattomien opinnoiden kautta Herrasta pois kääntyneen ja pahuuteen taipuneen mielen. Filosoofit, tietäjät ja noita-akat saavat alkunsa kaikki samasta helvetin kattilasta. Kirjoittakaa te, armollinen herra, vaan oman ymmärryksenne mukaan! Minulla on tarkka muisti ja tällä saapuvilla olevalla oikeudenpalvelijalla niinikään. Näihin muistiimme me kirjoitamme.
— Niin aina, niin aina, vapaaherran suosiollisella luvalla, lausui nimismies hajamielin.