Sigurd käski uteliaat töllistelijät, niiden joukossa isännänkin, ulos ovesta, ja kuiskasi Vanloolle, auttaessaan tätä sitomaan haavaa:
— Kapteeni, minä tunnen tämän miehen kasvoistaan. Kuinka ihmeellistä!
Kohtalo on saattanut käsiimme yhden niistä, joita etsimme…
— Mitä? Oletko varma siitä?
— Voiko erehtyä näiden naarmuisten, punapartaisten, kummallisten kasvojen suhteen? Mistä luulette niiden vertoja löydettävän koko maailmassa? Vai luuletteko että voisi ne unhottaa, nähtyään sellaisissa olosuhteissa kuin minä ne näin? Kautta elämäni, se on tuo nuoruudestaan asti Länsi-Intian kulkuvesillä hyvin tunnettu vanha merisissi Ruys ja, kun hänet viimeksi näin, alipäällikkö siinä merirosvoaluksessa jota etsimme…
— Sigurd, sanoi Vanloo hetken tuumittuaan, — sinä jäät tänne ja otat miehen huostaasi. Hän ei saa päästä käsistämme … ei mistään hinnasta. Turvaa kultaan, uhkauksiin, keinoihin minkälaisiin hyvänsä! Hän on vallassamme ja on auttava asiaamme. Ja käskyn minulta saatuasi on sinun tuotava hänet minun tyköni.
— Niinkuin käskette, kapteeni. Omatunto on kait herännyt ja soimauksillaan saanut Ruys vanhuksen kyllääntymään elämäänsä.
— Tottakai se niin on. Ole yhtäkaikki varova äläkä säikytä miestä, ennenkun hän toipuu voimiinsa! Parasta on, että ensialussa olet näyttäymättä ja annat majatalonväen häntä hoitaa. Maksa heille auliisti ja toimita niin, etteivät he hänen itsemurhayrityksestään hiisku niin mitään. Minä en soisi asiasta pidettävän tutkintoa… Ja nyt hyvästi, ystäväiseni! Minulla on vielä huomenna paljo toimitettavaa.
Vanloo lähti, ja puheltuansa Klaus majatalonisännän kanssa kahdenkesken, sill'aikaa kun tallirenki satuloitsi hänen upean ratsunsa, nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.
IX.
Salaisuuksien uuni.