Ylläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni heitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle, jolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.
Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään: auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta, suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt, oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan, hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se, olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.
Mies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä laskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut askeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.
Vanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi suuren salaisviisauden jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka etsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.
Tuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi eloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa vaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa ihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan heränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin päämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua luonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, — nämä henget luopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut edistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle asteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä, — luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja yhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa tehdä kultaa.
Älköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi taitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä miehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme tulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen: sinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa yhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy, ettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos vastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi luultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa elleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi ja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?
Sananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi jotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen harjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia havaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista kokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi äidinmaitonsa.
Ja kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka hurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä, vaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin kohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia itselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata; sillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä isänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa harrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien kyyneliä.
Tahdomme saattaa lukijan Sjövikin salaperäiseen tornikammariin. Rautaovi siinä sivurakennuksessa, jossa tuo kammari sijaitsee, on hiljattain kääntynyt saranoillaan ja kaksi miestä astunut sisään. He nousevat lyhdyn valossa kapeita kiertoportaita, joiden päässä on pieni ovi, tehty paksuista tammilaudoista. Sekin avataan ja miehet astuvat Salaisuuksien uuniin.
Lyhdyn lekuttava liekki valaisi ympäristöä, joka olisi ansainnut tulla Rembrandtin siveltimellä maalatuksi. Osan huonetta täytti seinää vasten seisova uuni, jossa oli useita aukkoja, niistä kaksi ahjoiksi laajentuvaa ja palkeilla varustettua. Uunin eri osastot olivat yhteydessä keskenään torvien kautta, joista toiset olivat raudasta, toiset tulenpitoisista tiileistä. Uunin luona nähtiin pumppulaitos, jolla kävi nostaminen vettä tornikaivosta seinään kätkettyä torvea myöten. Vasemmalla seisoi aimo kaappi, jossa paitsi hyllyjä pulloineen ja tölkkeineen oli vähäisiä rasioita, täynnä kivennäisaineita ja alkemistisia seoksia. Erehdyksen välttämiseksi olivat kaikki, sekä tölkit että arkut, varustetut planeetillisilla tahi kabbalistisilla merkeillä tai ainoastaan asiaan perehtyneiden tajuttavilla nimillä, niinkuin Proteus, Vanha Aatami j.n.e. Oikealla nähtiin toinen, kirjoja ja käsikirjoituksia sisältävä kaappi, ja tämän kohdalla sohva ja pöytä, jolla alkemiallisia teoksia oli levällään. Pitkin seinämiä oli ryhmittäin tislaimia, kolveja, sulattimia ja mitä eriskummaisimpia konekaluja. Tuolta ja sieltä irvisteli seiniltä pääkalloja tai roikkui moninaisten eläinten luurankoja; sillä alkemistat turvautuivat viisasten kiveä hakiessaan sekä elimettömään että elimelliseen luontoon.