Kas rannan paadet hohtaa
Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta,
Syliinsä laaksot sulkein
Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.
Valoa puisto vailla
Uinailee päivänpaisteisilla mailla.
On sulo rauha, hiljaa on kuin taika.
Täss' autuaana uinuu itse Aika.
Ja kukkanurmikoilta
Ja puron helkkeestä ja rannikoilta,
Miss' soiva laine läikkyy
Ja sumuharso hopeainen väikkyy,
Ja seutuvilta, joissa
Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa,
Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset:
Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.
Ja hän, min kuva riemun
Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun;
Hän, jonka muisto saa mun
Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun,
Hän elää! Povelleni
Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni
Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina
Ruusuiset huulet huulilleni painaa.
Keralla toisiemme
Kentillä autuaina käyskelemme,
Ja kuten, milloin tuulee,
Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee,
Niin mekin kuiskailemme
Vanhoista muistoistamme, lemmestämme
Ja valastamme, että yhtyisimme
Kuin liekit — ijät' yhteen sulaisimme.
Muistoista menneisyyden
Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden!
Käy myrskyihin maan päällä,
Lepoa taivaista kun sait nyt täällä:
Lepoa hetken vainen,
Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen.
Pakosta merten taakse matkas taipuu.
Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.
Laulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet, haaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran kädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.
Seurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan yhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä siihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla kaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän ensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.
Ne kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.
Kustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin kuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen naisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin kummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa neitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä, Marian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän ajattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä, joista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja, samankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin katselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli hänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa, ja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä ikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet solmisi heitä toisiinsa.
Mutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka piirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli hänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän oli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten aalloilla valahtaneet viilettämään — Ellin luo. Olipa onni, ettei Marian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei muuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla … se oli hänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa, jossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot olivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun hän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa, rakkautensa … mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen sanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta rinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen kuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri siinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat keskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut voimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen toiveensa tuhkassa.