Kotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti
Vanloo seuraavalla huomautuksella:
— Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän taisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen aikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee koettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä onnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein katsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme sitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana, ja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti erhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.
— Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; — huomautuksenne soveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa haihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka harkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat toteutuneet.
Agnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.
Vanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.
Puhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen jatkamisesta kevyempään suuntaan.
— Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, — johtui mieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
— Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.
— Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. — Jopa tuossa on ikää tarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.
— Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.