— Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.
— Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.
— Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.
— Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden lyhytaikaista kukoistusta…
— Liian surullisia mietteitä!
— Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; — nuoret miettivät niitä vain liian harvoin.
— Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.
— Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan, perhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja katoamaan.
— Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, — sillä jos niin on, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun päivät päästään näet kukkia ja perhosia.
— Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi että kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho puolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat olemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö parka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen järjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä ovat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet … muutaman vuoden perästä alkaa niistä ensi verevyys kadota … vielä moniahta vuosi, ja ne ovat vain kauniita jäännöksiä … kuluu sitten taas muutamia vuosia, niin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä kuvittelemme mielessämme … sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus sumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli naisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.