— Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.
— Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani aina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että sen tulee seurata minua hautaan saakka.
— Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, — minä huomaan tyytyväisyydekseni, että tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka olen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat vähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät haavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä moninaisissa hengenvaaroissa … vai kuinka?
— Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.
— Kertokaa! huusivat kaikki.
— En kerro, vastasi Vanloo, — sen historia on yhtä salainen kuin sen voimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.
— Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.
— Kernaasti, vastasi Vanloo; — tahdon vaan ennakolta sanoa, että ulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian kaltainen.
Vanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät hänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen hopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.
Tämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten naapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes rouvallekin.