— Veli hyvä, emmekö jo ole kuulleet ja nähneet tarpeeksi, voidaksemme näyttää asian täydellisesti toteen? uskalsi nimismies kysyä.
— Olemme nähneet tarpeeksi! Lähtekäämme täältä, päästäksemme kuulemasta hänen hampaidensa kirinää. Pois tieltä, noita!
— Haa, nytpä muistan, huusi eukko ja osotti sormellaan Askelinia, — etköhän vielä osota sääliäkin minulle, sinä, joka itsekin olit juhlassa saapuvilla. Minä näin sinun suurissa saappaissa tanssivan naisten kera vuorella, ja pöydässä istuit minun vieressäni. Muistatko?
— Minäkö! oletko tullut hulluksi, nainen? huusi nimismies kalman kalpeana ja astui askelen taapäin, mutta kaatui samassa nurinniskoin sahapölkyn päälle.
— Sinä juuri! toisti Kaarina ja nauroi ilkeästi. — Nyt olet vallassani. Anna minut nyt ilmi, jos uskallat, niin pääset yhdessä minun kanssani mestauspaikalle.
— Mikä katala, rietas vale! vaikeroi Askelin, nousten seisoalleen. —
Veli Svenonius, rientäkäämme täältä! Veri hyytyy suonissani.
— Ole huoleti, veli, sanoi Svenonius. — Minä kyllä huomaan, että se on vale ja että se on aiottu oikeuden miekkaa tylsentämään. Tuossa on keppisi, ystäväiseni; lähdetään!
— Niin, lähdetään! Huh!
Nimismies poistui niin nopeasti kuin hänen arvonsa virkamiehenä sitä salli. Svenonius sitä vastoin kulki vakavasti ja verkkaan ja kuunteli kylmästi kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, joita kajahteli hänen jälessään puiden välistä.
Kun inkvisiittorit vielä olivat käyneet kahdessa toisessa mökissä ja niissä tehneet lukuisia enemmin tahi vähemmin tärkeitä havainnoita, palasivat he illan suussa pappilaan; syötyään ryhtyivät he hetikohta sepittämään muistikirjoitusta asiassa.