— Olenko minä kotona? sopersi hän ja silitti kädellään harmahtavia hiuksiaan.
— Olet jo kauankin ollut kotona Hornasta tultuasi, kirottu noita, ärjäsi Svenonius niin jymäkällä äänellä, että se sai eukon täyteen tuntoonsa ja pani hänen kämärtyneet jäsenensä vapisemaan.
— Oletteko nähneet minun tulevan? Hukassa olen, huudahti hän sydäntä vihlaisevalla tavalla.
— Olemme kyllä, eipä enää auta että kiellät. Sinä, Belsebubin valittu, tulet suoraa päätä Hornasta.
— Ketä te olette? kysyi Kaarina asettuen istualleen, ja silmäillen miehiä; — pappi se on … nimismies … voi, hukassa olen, sanon minä! Armoa, hyvät herrat! Älkää puhuko mitään kansalle! He tappavat minut, he polttavat minut elävältä… Jos säälitte vanhaa, onnetonta, kurjaa…
— Sinä myönnät siis käyneesi Hornassa?
— Mitä on minun tehtävä? Mutta jos armahdatte vanhaa, onnetonta
Kaarinaa, niin Jumala…
— Jumala! Tohditko mainita hänen nimeään, sinä hylky? karjasi pappi.
— Älkää antako minua ilmi! Älkää tehkö minua onnettomaksi! pyyteli vaimovanhus kalisevin hampain, ja ryömi armoa anovana papin jalkojen juureen.
— Kirottu ole sinä, pakana, sinä efesiläisten Dianan papitar! Ensinnä tulet sinä paistumaan maallisessa tulessa ja sitte ikuisissa tulikivijärvissä. Sinulla ei ole mitään armoa odotettavana. Heitä irti jaloistani, hylkiö, taikka potkasen sinua!