Itse asiassa ei maljassa ollut muuta kuin belladonnasta, kiukkujuuresta, hulluruohon siemenistä ja myrkkysienistä kiehutettua väkinestettä. Eukko oli humaltunut tuosta juomasta, jonka valmistustapaa eivät muut, kuin nk. tietäjäakat tunteneet, ja jonka vaikutukset olivat sangen merkittäviä. Joutuneena henkisen tartunnaisen valtaan oli vaimovanhus, joka rakasti tuota juomaa, se kun joksikin aikaa kirvotti hänen sielunsa tämän elämän hereilläolon kurjuudesta ja upotti hänen aistinsa väriloisteen komeimpaan maailmaan, — oli hän viime aikoina yhä kiihkeämmin yltynyt nauttimaan sitä päihtyäkseen ja huumaustilassaan yhä elävämmin alkanut tapailla niitä kuvia, jotka hereillä ollessa täyttivät hänen mielikuvituksensa. Hän näki unta salamenoisista pidoista, joita pimeinä öinä vietettiin ihanasti valaistuilla vuorilla; hän uneksi olevansa nuori ja kaunis ja kirmailevansa huimaavissa, hurjissa tansseissa milloin kauniitten nuorukaisten, milloin hirmuisten pahojen henkien keralla; hän uneksi istuvansa pöydissä, jotka täysinään kantoivat maittavia ruokia ja hekkumallisia juomia ja hän näitä syöden ja juoden soiton lumosävelten kaikuessa, hän uneksi suloisessa puolitoreessa kiitävänsä harpunsoiton kumistessa halki avaruuden milloin kevykäisellä hopeahattaralla, milloin kummanlaisella ajopelillä, uuninkoukulla, pukilla j.n.e. Ja uni oli niin elävää, että hän havahtuessaan piti sitä varmana todellisuutena. Nähtyään ensikerran tällaista unta vanha Kaarina luuli, kauhistuen omaa itseään sekä taivaallisia ja maallisia rankaisuja, että hän todella oli käynyt Hornassa ja tehnyt liiton pahuuden ruhtinaan kanssa; hänen omatuntonsakin tuli sairaaksi eikä vaan hänen mielikuvituksensa, ja tässä kamalassa tilassaan turvautui hän raivostuneen tavoin, pelosta ja kurjuudesta pelastuakseen, yhä uudestaan tuon salaperäisen juoman synnyttämään huumeeseen.
Semmoisena huumepäisenä hänen nyt tapasivat Svenonius ja nimismies. Sittenkun he kotvan aikaa olivat katselleet nukkuvata, tarttui pappi hänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä kaikin voiminsa. Nimismies rohkasi luontonsa hänkin ja ryhtyi pappia auttamaan ämmän herättämisessä. Mutta silloin pesässä makaava kissa kohosi kynsilleen, köyristi selkänsä ja päästi sähinän, josta voi nähdä, ettei sillä ystävällisiä aikeita mielessä ollut.
— Kissa! Haa! huusi Svenonius, nähden kaikkialla vain merkkejä ja ihmeitä, — Ota kiinni kissa, veli Askelin! Siitä saamme taas uuden todistuskappaleen…
— Veli hyvä, kuinka on mahdollista näyttää jotakin toteen mokomalla elukalla kuin…
— Ota kiinni, sanon minä! Se ei ole tavallinen kissa tuo juuri. Gervasius Tilberiensis kertoo, että noidat, jotka ilmassa ratsastaessaan putosivat Rhon-virtaan, muuttuivat kissoiksi ja pääsivät siten vainoojiensa kynsistä. Ota kiinni se…
Mutta kuultuaan tuon selityksen nimismies oli entistään haluttomampi ryhtymään kissanajoon. Svenonius kaappasi hänen keppinsä ja tavotti lyödä sillä tuota epäiltyä haamua, mutta Kaarinan ainoa kotieläin, ainoa olento, joka oli hänellä toverina yksinäisyydessä, suisti nopeasti syrjään ja pakeni sängyn alle, josta sen vihaista sähinää tuon tuostakin kuului. Vihdoin, kun nimismiehen patukka pakotti sen luopumaan tästäkin tyyssijastaan, loikkasi se toistamiseen lattian yli ja syöstä hurahti raollaan olevasta ovesta ulos.
Tämän vähäisen välikohtauksen jälkeen rymistettiin ja ravistettiin eukkoa taas yhtä tuimasti, vaan ei siitäkään ollut muuta seurausta, kuin että hän unimielissään rupesi sekavasti sopertamaan.
Nyt keksi nimismies sen keinon, että syyti soikosta vettä Kaarinan päälle; sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä muuten kuin jupisemalla tuota tuttua pakinaansa:
"Jöns on nimi mulla" j.n.e.
Ja tämä temppu se tekikin toivotun vaikutuksen. Vanhuksen silmät alkoivat kiertyä, mustuaiset silmälautojen alta näkyä, ja nyt tuijotti hän miehiin tajuttomin, aavemaisin katsein.