Svenonius kolkutti uudestaan ovelle. Mutta Kaarina ei ollut näköjään halukas ottamaan vastaan vieraita. Papin jyristäessä kajahteli koko tuvan sisus, mutta eukko ei hiiskunut halaistua sanaa eikä hievahtanut paikaltaan.
Eipä Svenonius enää voinut kärsimättömyyttään hillitä. Hän potkasi oven auki ja astui, tai paremmin sanoen kömpi matalaisen hökkelin sisään. Häntä seurasi nimismies, niinkuin katumus seuraa äkkipikaista tekoa.
Muita huonekaluja ei tuvassa ollut kuin rappeutunut sänky, kuukkava pöytä, jakkarana sahapölkky, vesisoikko ja rukki. Pesässä istui kissa, joka iski säkenöivät silmänsä tulijoihin.
Vaan näitä kaluja ei kummallakaan kutsumattomista vieraista ollut aikaa lähemmin tarkastella. Heidän huomionsa kiintyi heti mökin omistajaan, joka makasi lattialla, pää kiukaan seinää vasten nojallaan.
Eukko hengitti raskaasti, josta näkyi että hän nukkui. Ilme hänen kasvoillansa, joihin vanhuus ja nälkiintyminen olivat tuhoisan leimansa lyöneet, olivat aavemaiset. Harmaat hiukset roikkuivat otsalla, silmät olivat auki, mutta kuopissaan niin väännyksissään, että silmänvalkeaista ainoastaan näkyi.
Tämä kammottava näky sai nimismiehen peräytymään. Kylmä väristys pudisti itse Svenoniustakin. Mutta hän rohkasi tuota pikaa mielensä ja huusi:
— Kas, kas! Kas vaan mikä hänen vieressään on!
— Uuniluuta! Kaikki on päivänselvää! lausui nimismies.
— Hän on vast'ikään kotiutunut saatanan kesteistä. — Taivas auttaa meitä merkillisellä tavalla. Me teemme suuria, hämmästyttäviä havaintoja. Askelin, minä lähetän Strengnäsin tuomiokapitulille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle tästä kirjallisen kertomuksen, jonka me, sinä ja minä, valalla ja allekirjoituksella vahvistamme… Mutta mitä piruja hänellä tuossa vieressään kupissa on?… Totta varmaan on se sitä tenhovoidetta, jonka avulla noidat kohoavat ilmaan ja kiitävät käsittämättömän lyhyessä ajassa pitkiä matkoja…
— Onhan tuo voiteeksi liian vetelää, huomautti nimismies ja silmähti arasti kuppiin.