Puolenpäivän rinnassa saapuivat he Kaarinan yksinäiselle mökille, kaukana metsän sisässä.
Ränstynyt ovi oli teljetty ja syvä hiljaisuus vallitsi hökkelin ympärillä.
Pappi kolkutti muutaman kerran ovelle, vaan ei niin merkkiäkään näkynyt siitä, että tuvassa olisi elävää olentoa ollut.
— Akka ei ole kotosalla, sanoi nimismies keventynein mielin. — Veli hyvä, me saamme palata täältä tyhjin toimin.
— Eipä niinkään, naurahti Svenonius, — minä en näe jälkiä, jotka johtavat pois tuvasta, mutta kyllä yhdet, jotka vievät tänne ovelle. Noita on kotona.
— Pentele sitä tarkkanäköisyyttä! tuumi nimismies ja huomasi nyt hetken otolliseksi lukeakseen oppimansa loihtusanat:
"Jöns on nimi mulla" j.n.e.
Svenonius meni mökin ainoan ikkunan ääreen, jonka sarviruuduista useimmat olivat rikkiöimiä ja reiät tukitut rievuilla. Hän kiskasi pois yhden rievuista ja katsoa tirkisti reiästä tupaan.
— Noita on kotona, sanoi hän voitonriemuisella äänellä.
— "Häijy henki, poistu vain!" mutisi nimismies.