— Eikö siitä ole tarpeeksi mitä jo on tapahtunut, koska niin kysyt?…
Stella, paras lehmämme! Nyt on meillä vaan Tähti ja hieho…
— Vaiti! sanoi Svenonius, — älä valita, vaan varustaudu Herran tähden kärsimään paljon muuta kuin mitä olet kärsinyt! Ole valmiina, jos tulisit periköyhäksi, kotoheitoksi, sairaaksi … äläkä valita! Joka on vyöttänyt miekan vyöllensä ja ryhtynyt taisteluun Leviatania vastaan, hän ei saa väistyä, jos vaikka maa vavahtelisi hänen jalkainsa alla. Perkele on saanut vallan maallisten tavaraimme yli, kuten Jopin kertomus selvästi osottaa; niistä on meidän taistelussa luovuttava ja valvottava, ettei hän saa valtaa sieluistamme…
— Sinä teet itsesi ja meidät jokaisen onnettomiksi, vaikeroi Svenonia rouva. — Enkös jo aikaa sitten sanonut, että jotain sellaista tapahtuisi? Miksi sinä puuhaat velhojen ja noita-akkojen keralla? Kyllä he paholaisen avulla vielä tuhoavat meidät. Ukko kultaseni, kuule mitä sanon! Minä en saa rauhaa yöllä enkä päivällä, niinkauan kuin sinä…
— Vaiti, sanon sulle. Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat. Mutta minä kiitän Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä tästä saamme taas yhden todistuksen velhonaisten hornan temppujen voimasta. Perkeleen morsian, Mäntysuon Inkeri on loihduillaan tappanut lehmän; sen voimme nyt epäileväisille ihmisille näyttää toteen. Sokeiden pitää näkemän ja kuurojen kuuleman. Mutta minä jatkan työtäni enkä hellitä miekkaa kädestäni ennenkuin paholaiset ovat karkotetut laumastani.
Taikauskon tuskat polttelivat Svenonia rouvan sydäntä, mutta hän hillitsi kielensä, tietäen ettei vastaansanomisesta ollut mitään apua.
Mentiin siitä sisälle ja istuttiin päivällispöydän ääreen, isäntäväki syöden samaa ruokaa kuin palkolliset, jotapaitsi Svenoniuksella, vähistä varoistansa huolimatta, aina oli köyhän kulkijamen vara varattuna.
Aterian päätyttyä pastori luki viimeisen "Ordinarie Posttijdender" numeron, jonka laamanni Skytte oli hänelle lähettänyt. Merkittävimpänä seikkana lehdessä kerrottiin, että hurskaassa Dresdenin kaupungissa muutamia kuukausia takaperin yhtenä päivänä poltettiin yksitoista noitaa. Sen luettuaan pastori huokasi tuhannetta kertaa, soimaten Ruotsin viranomaisten huolimattomuutta, jotka yhä vitkastelivat toimeenpanemasta yleistä tutkimusta noituuden asiassa.
Ilta pimeni ja pastori näki unissaan niin selvästi, kuinka Mäntysuon Inkeri ja Nummen Kaarina koettivat saada häntä mukaansa jollekin hornanretkelle, ettei hän varmaan tiennyt, oliko se unta vaiko todellisuutta, kun hän tuskaisesti vaikeroiden ja hiestä märkänä aamupuolella yötä havahti unestaan.
Stellan kuolema ja tämä uni eivät olleet omiansa jäähdyttämään sitä intoa, jonka valtaamana hän nyt hankkiutui inkvisiittoritointansa jatkamaan. Kärsimätönnä odotti hän nimismies Askelinia, joka vihdoin tulikin, kirjoituskalut muassaan; vahvasti murkinoituaan lähtivät nämä kaksi ystävää uusille ilmisaattomatkoille.
Tällä kertaa oli käytävä Nummen Kaarinan luona.