Svenoniukselta ei jäänyt huomaamatta, minkälaiselle vaaralle hän uutteruutensa kautta pani itsensä alttiiksi. Onhan luonnollista, että paholainen oli tähtäävä terävimmät nuolensa niin peljättyä vihamiestä kohtaan, saadakseen kovien koettelemusten kautta häntä pelotetuksi jatkamasta alettua työtään. Svenonius odotti itsellensä ja omaisillensa pahinta tapahtuvaksi.
Svenoniuksen mieli oli tällä hetkellä tavallista kovemmin kuohuksissa, sillä Inkeriä kuulustaessaan oli hänen turhamaisuuttansa loukattu sen kaikista arimpaan kohtaan. Molemmat olivat he, sekä Inkeri että nuori Skytte, uskaltaneet lausua epäsuotuisan arvostelun niistä saarnoista, joita hän joka sunnuntai tarjosi seurakuntalaistensa kuultaviksi ja joissa hän jumaluusopillisen vakaumuksensa innon purki ihan pohjiaan myöten. Hän ei tahtonut itsellensä tunnustaa, että se, mitä hän tämän johdosta tunsi, oli loukatun itserakkauden synnyttämää vihaa; ei, se oli kahden sielun tilasta johtunutta tuskaa, joista toinen jo oli myyty perkeleelle, toinen lähenteli kadotuksen partaalla.
Semmoisia tunteita ja tuumia hautoen oli Svenonius jo tullut lähelle kotiansa, pitäjän pappilaa, joka oli punaiseksi maalattu rakennus, vähäisen puron varrella, koivujen keskellä. Kesäisin, kun puron kirkas vesi lirisi valkoisella hiekka-alustallaan ja koivujen latvat olivat täydessä lehdessään, oli tuo asuintalo ruispeltojen ja niittyjen keskellä niin ihanalta näyttävä, ettei ohikulkeva matkustaja voinut muuta luulla, kuin että viihtymys ja valoisa maailmankatsanto olivat sen sisällä asuvia.
Svenonius sai tuskin avatuksi veräjän, josta kulettiin nurmikkopihamaahan, kun vaimonsa, karjakko ja talonrenki perässään, tuli häntä vastaan.
Svenonia rouva oli iällinen ihminen, jäänyt leskeksi edellisestä kirkkoherrasta, ja oli ajan tavan mukaan ja konsistoorin määräyksestä kirkkoherrantilan lisänä siirtynyt seuraajalle, uudelle kirkkoherralle. Tämä harkinnalle perustettu avioliitto, jonka rakentumiseen eivät muut kuin leivänhankinnan tunteet olleet vaikuttamassa, ei silti ollut onneton. Rouva puuhasi taloudellisissa toimissaan, kirkkoherra virantoimituksissaan ja jumaluusopillisissa opinnoissaan, toinen ei häirinnyt toistaan, ja niin sitä mentiin päivästä päivään ilman rakkautta ja ilman kiistaa.
— Täällä, kuuletko, vasta kummia on tapahtunut!… Näillä sanoilla havahdutti Svenonia rouva miestään hänen mietteistään, — Stella kuoli navettaan sill'aikaa kun sinä olit poissa.
Svenonius nosti silmänsä ja näki edessään vaimonsa, joka epätoivossaan väänteli käsiään, karjapiian, joka itki katkerasti suosikkinsa kuolemaa, ja talonrengin, joka mytisti epäilevästi suutaan ja repi pellavaista tukkaansa.
— Stellako, parahin lehmämme! kysäsi Svenonius.
— Stella juuri! Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta!
— Siinä sitä nyt ollaan, sanoi pastori… — Vaimo, eikö muuta onnettomuutta ole talossani tapahtunut minun poissa ollessani?