Inkeri nosti tyttärensä, otti häntä kädestä ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Veräjän viereiselle penkille pani hän raamatun, jonka Svenonius käydessään oli unhottanut hänen tupaansa.
Samassa tuokiossa talonrenki tuli renkituvasta ulos vanha väkipyssy kädessään. Hän nosti aseen silmälle ja tähtäsi poistuvaa Inkeriä.
— Seis, mies! huusi Svenonius. — Mitä sinä teet?
— Tahdon vaan koettaa, pystyykö noitaan susihaulit, vastasi renki yksikantaan.
— Anna sen kokeen olla! Kuuletko!
— Mutta mitä se tekee, sanoi renki. — Tehomatta se on häneen kuitenkin. Ja parastahan olisi kaikissa tapauksissa häntä vähän kopahuttaa, ennenkun hän tuhoaa meidät kaikki.
Ja toistamiseen oli itsepäinen renki jo tähtäämäisillään, kun muudan paikalle saapunut mies teki mitä Svenonius ei olisi kerinnyt tehdä: temmata ase hänen kädestään.
Se mies oli Aadolf Skytte, joka toiselta haaralta oli saapunut pappilaan.
Hän aavisti mitä oli tapahtunut. Ollen hetkisen kahden vaiheella siitä, rientäisikö hän Inkerin ja Ellin jälestä vai kääntyisikö hän pastorin puoleen, jonka kasvoilla kuvastui mitä hurjin vihanvimma, päätti hän sittenkin jäädä, vaikka hän hyvin oivalsi, että tilaisuus oli tavallista sopimattomampi rukoilla turvattiensa puolesta. Onnettomampaan hetkeen kuin tämä ei sallimus olisi voinut hänen askeleitansa tänne ohjata.
Svenonius iski nuoreen Skytteen synkän silmäyksen. Svenonia rouva, joka nimismiehen vieressä seisoen oli katsellut kohtausta Inkerin kanssa, töytäsi ulos, niiasi syvään ylhäiselle vieraalle ja pyysi monilla turhilla anteeksipyynnöillä häntä astumaan sisään.