Aadolfin jäätyä yksiksensä nimismiehen ja pastorin kanssa, kysyi hengenmies lyhyesti ja tylysti:

— Saatanko olla, armollinen herra, teille joksikin avuksi?

— Minä olen tullut vaatimaan teiltä selitystä aikeistanne niitä kahta naista kohtaan, jotka äsken ajoitte talostanne pois. Minä epäilen, etteivät nuo aikeet ole parasta laatua.

— Armollinen herra, teidän isänne tuntee aikeeni vallan hyvin. Kääntykää hänen puoleensa, hän on antava teille tarpeellisia selityksiä asiasta. Ainoa seikka, jota hän ei tiedä, ja jonka minä aikanaan olen hänelle ilmoittava, on se kummallinen ystävyys, jota te noita-akalle ja hänen tyttärelleen osotatte. Tiedän teidän, armollinen herra, halveksivan vanhan opettajan neuvoa, muuten sanoisin: varokaa sieluanne perkeleeltä! Hän kätkeytyy väliin kauniittenkin kasvojen verhoon. Te olette jo joutumaisillanne paholaisen pauloihin.

— Neuvojanne minä en tarvitse, herra pastori, vaan antakaa sensijaan minulle haluamani selitys! Te vallan hyvin käsitätte etten minä isälleni voi yhtä pontevasti kuin teille puhua asiasta, josta olemme niin eri mieltä. Ja sitäpaitsi pitäisi teidän, eikä kenenkään muun, olla lähin mies selittämään omia aikeitanne.

— Hyvä on, minä selitän; minun aikeeni ja työni eivät ole pimeyden aikeita ja tekoja; ne sietävät päivän valoakin. Sentähden täytän toivomuksenne. Herra on asettanut minut paimeneksi vähäiseen osaan suuresta laumastaan, minun toimeni on pyhä toimi, ja sen suuri edesvastaus saattaisi minut vapisemaan, ellen kunnollisesti uhraisi kaikki ajatukseni ja voimani sen täyttämiseen. Ennenmuinoin monasti halusin saarnata pakanoille evankeliumia, hankkiakseni henkeni ja vereni uhraamisella varmuutta itselleni siitä, etten ollut kelvoton Herran soturiksi. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet, ja minä huomaan, että minä olen täällä yhtä paljon tarpeen kuin kaukosaarten pakanallisessa pimeydessä, sittenkun saatana on ilmestynyt keskellemme julkirohkeasti vietellen Jumalan seurakuntaa. Kauhein synnintulva uhkaa meitä sen kautta, että paholainen, opettamalla taikakeinoja ihmisille, viettelee lukemattomia sieluja puoleensa. Saksassa ja muissa kristityissä maissa ovat hurskaat ruhtinaat, oppineet teoloogit ja koko papisto yhteisesti katsoneet välttämättömäksi ehkäistä tulvaa maallisilla keinoilla, koska hengellisistä keinoista ei mitään apua ole tullut. Omatuntoni käskee minua ahtaassa piirissäni tekemään samoin. Tahdon hävittää Baalin papit ja papittaret laumastani, ennenkun he ehtivät tarttumaa laajemmalle levitellä, kuin se jo on levinnyt. Laki tarjoo sitä varten minulle tukeaan, jota minä en ole hylkäävä. Esi-isämme, jotka olivat meitä hurskaammat ja paremmat, sääsivät että noituus on hengenrikos: velho on teloitettava ja noita-akka poltettava … katso Valtiorikoskaaren ja Vesteroosin Säännöksen v. 1527 kuudetta lukua. Aikeeni te nyt tiedätte, enkä minä niistä luovu, vaikka tiedänkin mitä vaarallisimpaan asiaan ryhtyväni, paljoa vaarallisempaan, kuin mitä saarnaaminen pakanain keskellä on, sillä pakanat voivat ottaa ainoastaan oman vereni, mutta ne, joita nyt Jumalan avulla vainoon, voivat saattaa turmioon kaikki, joita maan päällä enimmän rakastan.

Svenonius oli puhunut tavattoman tyynesti, mutta yhtä kammottavat kuin hänen sanansa oli Aadolfista hänen silmissänsä palava synkkä hehku, joka todisti, ettei mikään, ei järkisyyt, rukoukset eikä uhkaukset voisi järkähyttää hänen vakaumustaan ja aikeitaan.

— Oletteko mielestänne vakuutettu, että Mäntysuon Inkeri on yksi noita peljättäviä ihmisiä? kysyi hän, voimatta voittaa pelkoaan.

— Hänkö? sävähti Svenonius kiivaasti. — Hän on ylimäinen papitar pahuuden templissä … hän on Leviatanin lempimorsian.

— Mitä todistuksia teillä siitä on?