— Mitäkö todistuksia? Te cartesiolaiset! Menkää navettaani, niin saatte todistuksen, joita kaikessa, yksin taivaallisissakin niin suurella innolla haeskelette! Todistuksia! Niin, nähkääs, niitäkin on Herra minulle antanut, sitovia todistuksia, kumoamattomia todistuksia, oikein kouriintuntuvia todistuksia, eikä semmoisia kuin syvien syntyjen ja syiden tutkijat pimentyneistä mielistään punovat.
Ja Svenonius alkoi kadotustuomioita Cartesiukselle ja muille tietoviisaille uhkuvan kertomuksen vasta päätetystä inkvisitsioonimatkastaan ja tällä retkellä tehdyistä havainnoista, eikä unhottanut mainita sitäkään merkkiä, että yksi hänen lehmistään huomattavaa tautia potematta kuoli, sill'aikaa kun hän oli kuulustelua pitämässä Inkerin luona.
Nuori Skytte kävi hämilleen ja olisi luullut papin tätä kaikkia uneksineen, ellei Tappuraisen takausmiehenä olisi ollut saapuvilla oleva nimismies, joka aina, kun häneen vedottiin, nousi tuoliltaan ja tehden syvän kumarruksen armolliselle herralle vakuutti papin sanat tosiksi.
Kuinka selittää nämä ilmaukset? Aadolf ei sitä voinut, semminkään nyt, kun pelko Ellin ja hänen äitinsä tähden ahdisti hänen sydäntään.
— Mutta kuinka on uskottava, sanoi hän, — että nämä poloiset, köyhät ihmisparat olisivat liitossa yliluonnollisten pahuuden voimien kanssa! Mikä houkuttelisi heitä moiseen liittoon? Mitkä edut korvaisivat heille kaikkea sitä sortoa ja vainoa, jolle he antautuvat alttiiksi, sitä inhoa, jolla ihmiset heitä vierovat, heidän pelkoaan ja omientuntojensa kalvausta ja ennen kaikkea, sitä varmaa tietoa, että he ovat sielunsa autuuden menettäneet? Houkuttelevimmat maalliset edut ainoastaan, ylhäisyys, kunnia, rikkaus ja kauneus voisivat korvata tuota kevytmieliselle, turmeltuneelle, tai puutteesta tahi kurjuudesta epätoivoon langenneelle ihmiselle. Ja kuitenkin näemme niiden, joita noituudesta epäillään, olevan köyhiä, ylenkatsotuita, raihnaita…
— Malttakaa, armollinen herra, sanoi Svenonius, — te ette huomaa mikä houkutusvoima pahalla ja kielletyllä itsessänsä on turmeltuneeseen ihmisluontoon, olletikin jos tämä houkutus vielä esiytyy salaperäisyyden verhoon kätkettynä; te ette huomaa, mitenkä viettelevää on salakeinojen kautta vallita luontoa, vaikka tämä valta ei olisikaan muuta, kuin kyky ennustaa vastaisia tapahtumia ja vahingoittaa ihmisiä, ilman että siitä itselle on minkäänlaista hyötyä. Se jo yksin riittää selitykseksi, miksi ihminen vapaasta tahdostaan luopuu Jumalasta ja lupautuu perkeleen omaksi. Mutta tällä on moninaisia ja voimallisia houkutuskeinoja. Hän tuntee lihamme heikkoudet ja käyttää niitä omaksi voitokseen. Sanotte hornan sikiöiden, joita minä tahdon hävittää, kärsivän puutetta, ylenkatsetta, raihnautta. Niin kyllä, semmoinenhan on tavallisesti heidän ulkonainen osansa, mutta asialla on toinenkin puolensa. Ei mikään pakanaruhtinas voi kaikella vallallaan loihtia esiin sellaisia lihallisia nautintoja, kuin he; ei mikään nuori syntinen epikuurolainen antautua semmoiseen liekkumaan, kuin nuo iäkkäät naiset, joiden elinneste on kuihtunut. He matkustavat milloin mielivät pimeyden ruhtinaan pitoihin, he herkuttelevat hänen pöydissään, joissa on ruokia näöltään ja maultaan mitä herkullisimpia, vaikka itse asiassa ovatkin vain huononpäiväisiä; he päihtyvät juomista, joiden makeus sammuttaa lihallisuuden hehkun, he nauttivat kaikiila aistimillaan ja kaikilla hermoillaan hekkumaa, josta hornanhengen ruttoutunut mielikuvitus yksistään voi luoda itselleen käsityksen. Ja mitä heidän kadotettuihin sieluihin tulee, lupaa heille valheen ruhtinas kuoleman jälkeen rauhaa ja jatkuvia nautinnoita hänen valtakunnassaan.
Tähän tapaan keskustelu jatkui jonkun aikaa. Svenonius ei jäänyt vastausta vaille, vaan olipa ehdottomasti voitollakin, niinkauan kun Aadolf väitellessään liikkui puhdasoppisuuden alalla. Papin syyt ja perusteet kumotakseen täytyi hänen siitä siis poiketa ja turvautua voimallisempiin aseihin. Taistelu kävi yhä tuimemmaksi ja katkerammaksi; Aadolf hylkäsi kaiken varovaisuuden, Svenonius kohteliaisuuden vaatimukset, jotka tähän saakka olivat estäneet hänen vihaansa sekä hänen kauhistustaan nuorukaisen vääräoppisten hairahdusten johdosta, kuohumasta yli äärien; mitä enemmän nuori filosoofi yhä rohkeammalla logiikalla saattoi yltiöpäisen jumaluusoppineen ahtaalle, sitä enemmän tämä siirtyi pois vapaan ajatusvaihdon alalta ja alkoi raivostuneesti syytää suustaan, mitä kuohuva sappi ja kiihkeä harmi aikaansaavat. Nimismies tuskitteli, hikoili ja puhki; ovella kuunteli Svenonia rouva, jonka joka jäsen vapisi.
— Oi, Jumalani, huokasi vihdoin Svenonius ja heitäikse tuolille istumaan, — tämä on liikaa … liikaa minulle, joka olen rakastanut tätä nuorukaista niin lämpimästi, minulle, joka hoitelin hänen sieluansa lapsuudessaan, niinkuin puutarhuri hoitaa hentoa liljaa! Hän on myrkyllinen hammasheinä, turmiollinen rikkaruoho, joka on revittävä pois juurineen! Sinä tiedät, Jumala, että olen viaton hänen lankeemukseensa! Hänen kunnon isänsä sydän on ehkä pakahtuva, kun hänelle sanon, millaista käärmettä hän on povellansa kasvattanut, vaan totuutta ei minun käy peittäminen. Varo itseäsi! Sinä olet häväissyt pyhää oppiamme, olet julkeasti levitellyt villitystäsi päivän valoon. Eipä sukuperä, eikä heimouskaan ole pelastava sinua rankaisusta. Isäsi on kiroova sinut, sukusi on varistava sinut niinkuin mädänneen hedelmän pois oksistaan, maanmiehesi ajavat sinut pois maansa ääristä…
— Niin on, maanpaolla rangaistaan semmoisesta, Kuninkaankaaren 4:nen luvun mukaan, soperti lainymmärtävä nimismies itsekseen.
— Minä en epäile, lausui Aadolf Skytte istualtaan nousten ja iski, kasvot punaisina, leimuvat silmänsä pappiin, — minä en epäile, ettette tekisi kaikkea, mitä hurskas vihanne johdattaa mieleenne. Syyttäkää minua harhaoppisuudesta, jumalanpilkasta tahi mistä hyvänsä, erottakaa isän sydän pojan sydämestä ja karkottakaa minut kotini kynnykseltä! — Uskon sen olevan teidän vallassanne… Mutta minä vannon … kuuletteko, minä vannon … että jos teidän vaikutuksestanne hiuskarvaakaan kärvennetään noiden turvattomien naisten päästä, joiden puolesta minä tällä kertaa turhaan olen puhunut raivostuneelle sydämellenne, niin minä tällä kädellä saatan teille koston verisen oikeuden.