— Jos henkeni ja vereni uhrataan Herran alttarilla, kiitän minä Häntä, jos vaikka niinkin, että uhriveistä pitelee rakastettu oppilas. Uhkauksenne ja rukouksenne ovat turhat. Heittäkää minut nyt rauhaan ja miettikää itseksenne murha-aikeitanne! Aikani on niukka, ja minulla on suuri työ tekeillä.
Aadolfin veri kuohuili valtavasti. Hän mitteli lattiata joitakuita kertoja, pysähtyi ikäänkuin kahdenvaiheilla, heitti viitan hartioilleen ja, siepattuaan lakkinsa, lausui tyynemmin:
— Muistakaa valaani semmoisena hetkenä, jona mietintö on saamaisillaan mielettömän intonne jäähtymään? Kukaties olette silloin muistava, että jos pakotatte minua äärimäisyyksiin, niin ei ole ainoastaan oma verenne, vaan vielä minun rikoksenikin tuleva teidän päänne päälle. Annan teille anteeksi häpeällisen käytöksenne minua kohtaan, ja viimeinen sanani teille on oleva viimeinen rukoukseni: ajatelkaa mitä teette! Älkää saattako turmioon leskiraukkaa, ei hänen lastansa, itseänne eikä entistä oppilastanne!
Sen sanottuaan poistui Aadolf oven kautta, josta papin kammarista tultiin suoraan ulos. Siten hän itsetietämättänsä pääsi kohtaamasta Svenonia rouvaa, joka toisella ovella oli kuunnellut, ja tahtoi nuoren Skytten edessä polvistumalla saada taivutetuksi häntä, ettei hän lähtisi pois ennenkuin oli saatu aikaan sovinto Skytten ja hänen miehensä välillä. Hän ei käsittänyt että sellainen sovinto oli mahdoton.
Nyt töytäsi hän vesissäsilmin ja kauhusta kalman kalpeana sisään miehensä luo, mutta tämä ehkäsi sanatulvan, ennenkun se oli huuliltaan tulvahtanut, muutamilla tylyillä huomautuksilla siitä, että naisten velvollisuus on vaieta miesten seurassa, ettei hän sekautuisi asiaan, jota ei ymmärtänyt j.n.e.
— Ei tässä mitään vaaraa ole, hyvä rouva, vakuutteli nimismies hyvänsuontoisesti! — pikkunen tora vaan … nuori herra vaan vähän pikastui… Se ei merkitse mitään … ei yhtään mitään.
Epävarmaa on, rauhottuiko Svenonia rouva nimismiehen vakuutuksista; huokaillen hän lähti takasin taloudellisiin toimiinsa.
Mutta jälellä olevan osan iltaa istuskeli pastori Svenonius kyhäillen havaintoretkestään suunnitusta kertomukseen, jonka hän aikoi lähettää tuomiokapitulille ja jumaluusopilliselle tiedekunnalle Upsalassa.
Seuraavana sunnuntaina hän lukuisasti kokoontuneelle seurakunnalle piti saarnan samasta aineesta, kertoi mitä hän itse oli noitien taidoista kokenut, mainitsi Mäntysuon Inkerin, Nummen Kaarinan ja kaksi muuta vaimoa nimeltä, varotti, uhkasi ja rankaisi. Se oli saarna, jonka raa'alle kaunopuheisuudelle ei vertoja löytynyt. Saarnamiehen ääni täytti kirkon, niinkuin ilmankansi täyttyy ukkosen jyrinästä; hänen sanansa, iskien niinkuin salamat, vuoroin pöyristyttivät ja lamauttivat.
Saattaa kuvitella, millaisen vaikutuksen se teki ihmisiin, joiden mielet jo ennestään olivat sairaat, joiden mielikuvituksessa jo kauan oli vilissyt hirmuisia kuvia, joiden sieluja lamautti kauhea pelko. He istuivat penkeissään kalpeina ja vavisten, milloin tuijottaen pappiin, milloin painaen kasvonsa alas, välttääkseen saarnastuolista sälähtäviä leimauksia. Monta naista ja lasta pyörtyi, toisia valtasi kouristava puistutus. Kun saarna päättyi ja lähtövirttä piti laulaa, jaksoivat ainoastaan muutamat hajaäänet yhtyä veisuun.