Kun sitte kansa oli lähtemäisillään kirkosta, astui Svenonius alttarin eteen, toisti mitä ennen oli sanonut, että hänen oli aikomus saattaa seurakunnassaan löytyvät saatanan palvelijat, miehet sekä naiset, oikeuden käsiin, ja kehotti kaikkia saapuvilla olevia, jotka olivat noitien tempuista kärsineet, joita noidat olivat houkutelleet luopumaan Jumalasta tai jotka muuten olivat jotakin kuulleet tai nähneet, mikä noitia vastaan saattoi kelvata todistukseksi, kehotti niitä viikon varrella tulemaan pappilaan ja siitä totuuden mukaisesti sielunpaimenelleen kertomaan.

Koko seuraavan viikon oli pappila ihmisten piirittämänä, jotka olivat tulleet noidista tietoja antamaan tahi heitä vastaan valittamaan. Kaikki kiihottuneen mielikuvituksen kauhukuvat, kaikki taudit ja muut onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet ihmisiä ja elukoita pitäjässä, kirjoitettiin heidän syntiluetteloonsa, Svenonius tunsi melkein hukkuvansa todistusten paljouteen. Tarvittiin vähimmäkseen kaksi viikkoa aikaa, ennenkun ne saatiin kirjoitetuksi muistiin ja laadituksi järjestykseen. Hän teki työtä aamusta iltaan rautaisella ahkeruudella, malttoi tuskin virkistää itseänsä ruualla eikä pitemmäksi aikaa poistunut kirjoituspöytänsä äärestä muulloin kuin lähinnä seuraavina sunnuntaipäivinä, toimittaessaan jumalanpalvelusta kirkossaan.

Tällä välin ei hän myöskään käynyt ystävänsä ja suosijansa, laamanni Skytten luona Signildsborgissa, ja Skytte taas oli luuvalon tähden estetty käymästä papin luona terveisillä. Aadolf, joka odotti jokapäivä Svenoniuksen tuloa eikä tiennyt syytä papin näennäiseen tyynimielisyyteen, alkoi toivoa, että pappi kenties oli malttanut mielensä ja heittänyt syytökset häntä vastaan isän luona sikseen sekä luopunut kanteesta Inkeriä vastaan. Mutta tästä erhetyksestään oli hän pian kammottavalla tavalla heräävä.

XII.

Kaksi yhtymystä.

Lukija kenties muistaa muudanta hoikkasääristä nuorukaista, joka isältään, puutarhurilta oli kasteessa saanut nimen Pekka ja joka oli kaksikymmentävuotiaana kohonnut ratsurengin arvoon herra Kustaa Draken palveluksessa Sjövikissä.

Eipä tuo ratsupalvelijan arvo sentään ollut ainoa, jonka hän niin nuorella iällä oli saavuttanut. Hänellä oli toinenkin, josta hän paremmalla syyllä ylvästeli, nim. sulhon arvo, sillä hän oli näet kihloissa itse vapaaherratar Skytten siveän kamarineitsyen, sievän Hannan kanssa.

Rakkaus on merkillinen siitä, että se kykenee luomaan uudesti ihmisen. Pekkaa olivat kaikki, jotka hänen tunsivat, hän itsekin niihin luettuna, pitäneet tähän saakka kelvottomana lurjuksena, joka ei muuta ajatellut ja tehnyt kuin konnankujeita ja kepposia. Isä aikoi ensialussa totuttaa häntä omaan ammattiinsa ja pitää häntä hyödyllisenä apurina puutarhassa, mutta alituisesti uusitut opetukset päättyivät vihdoin siihen, että Pekka yhdessä kanojen ja hanhien kanssa vahingollisena turmioeläimenä ajettiin puutarhasta ulos. Ainoa kerta oli hänestä isälle apua, kun hän isän käskystä kyhäsi linnunpelokin hernemaahan; vaan linnunpelokille oli hän pannut portinvartijan vanhan virkasauvan käteen, ja varustanut kummituksen nauriista tehdyllä päällä, johon hän oli painanut portinvartijan karvakulun virkahatun. Kun Pekka sen lisäksi kerran oli sekottanut pärskäjuurta portinvartijan nuuskaan ja toisen kerran sytyttänyt rohtimet tuleen, kun portinvartijan vaimo sattui nukahtamaan rukkinsa ääreen, niin eipä sovi moittia ukkoa siitä, jos hänen kätensä halusta hapuili Pekan vaaleata tukkaa ja hänen jalkansa yhtä halukkaasti pyrki iskeytymään erääseen kohtaan Pekan selässä, milloin Pekan vaan piti suuren portin kautta kulkea. Välttääkseen näitä portinvartijan myötätunnon ilmauksia tapasi Pekka usein, kun ei muuta keinoa ollut, kulkea seinään kiinnitettyjen rautasinkilöiden avulla kiertotietä katon yli. Yhteen aikaan huvitteli hän itseänsä silläkin, että nosti maantienportin pois saranoiltaan, pani sen irrallisena vieruspylväitä vasten seisomaan ja asettui itse pensaan taakse piiloon, nähdäksensä mitenkä kavala juonensa päättyisi. Kun maanmies sitten tuli ja tapansa mukaan ruumiinsa koko painolla työnsi porttia, kaatui se kumoon ja tempasi miehen muassaan. Tästä huvista, joka hänelle tuotti mitä sydämellisintä iloa, Pekka kumminkin kieltäytyi, sittenkun siitä eräälle iäkkäälle miehelle oli ollut seurauksena, että hän sormet litistettyinä, nenä pöhöttyneenä kiipesi ylös, josta näkyy, ettei Pekka ollut kokonaan järkeä vailla.

Onnipa oli sen nahan, jolla luonto oli verhonnut tämän lurjuksen ruumiin, että hän juuri kolttostensa tähden oli päässyt Sjövikin talonvoudin suosikiksi. Tämän puoltolauseella otti herra Kustaa hänet passarikseen ja ratsurengikseen, ja sen nimellisenä sai Pekka seurata herraansa hänen huviajeluillaan. Tämmöisellä retkellä ollen päätyi hän kerran Signildsborgiin, missä häntä mikään ei huvittanut niin, kuin tuo kaunis ja iloinen kamarineitsyt. Siitä hetkestä käsin, kuin heidän hilpeät, vilkkuvat katseensa ensi kerran kohtasivat toisensa, tuli Pekka siihen vakuutukseen, ettei hän enää ollut poika, vaan nuorukainen. Heidän tuttavuutensa alkoi hammastelemisella, jankkauksella ja pistopuheilla, ja moninaisilla tepposilla sitä jatkettiin, joista viimeinen, pahin tahi parahin, oli että he varastivat toinen toisensa sydämet. Sydämiensä katoamisen huomasivat he siitä, että heidän oli ikävä toisiansa, kun olivat erillään, jos kuinkakin kinasivat ja kiusasivat toinen toistansa, kun olivat yhdessä. Ja kun Pekka sitten alkoi epäillä Signildsborgin kuskia siitä, että tämä muka mielisteli Hannaa, ajatteli hän: "Parempi estää kuin estyä", ja kosi eräänä sopivana iltana tyttöä seuraavalla tavalla:

— Kuuletko, Hanna, etköhän sinä ilostuisi, jos oikein vakavin tuumin sanoisin, että pidän sinusta ja tahdon sinua vaimokseni?