— Voinhan tuon luvata, vaan myönteistä vastaustani et saa, ennenkuin kahdeksan päivän perästä.
Ja noiden kahdeksan päivän kuluttua saikin Pekka myönteisen vastauksen Hannalta. Mutta rakastavilla oli omat syynsä olla kihlausta julkaisematta. Hannan emännän, vapaaherratar Skytten mieluisin ajatus oli, että kuski ja kamarineitsyt olisivat yhdistettävät pyhän avioliiton siteellä toisiinsa, ja hänen tuumansa oli jo puolittain valmis, siksi että kuski oli erittäin kernas siihen suostumaan. Toista puoliskoa oli vaikeampi saada suostutetuksi, sillä niin nöyrä ja tottelevainen kuin Hanna muuten oli, pysyi hän siinä suhteessa kuurona vapaaherrattaren hartaille kehotuksille ja kuvitteluille. Kuski, joka aavisti Pekasta saaneensa onnellisemman kilpailijan, katseli nuorukaista karsain silmin joka kerran kuin tämä Signildsborgissa kävi, ja puuhasi innokkaasti sopivaa syytä, antaaksensa Pekalle hyvästi selkään ja siten sälyttääksensä hänen hartioilleen osan oman mustasukkaisuutensa taakasta.
Mutta kuski oli hartiakas, miltei jättiläiskokoinen mies, nyrkit kuin mitkähän kurikat, joten Pekan kaikin mokomin olisi pitänyt koettaa semmoisia riidan syitä saada estetyksi, jollei muun niin varovaisuuden vuoksi. Mutta varovaisuus ei ollut Pekan pääavuja. Kerran, kun kuskin oli määrä kyyditä herrasväkeään erääseen naapuritaloon, oli Pekka, joka tiesi hänellä tapana olevan useasti pyyhkiä kasvojansa, noennut hänen mustat kintaansa, josta seurauksena oli, että kuski saapui mustana kuin murjaani vierastaloon.
Toisen kerran kun sattui kova tuuli ja Pekka siitä arvasi, että kuski painaisi hatun syvälle niskaansa, pisti hän hatun vuoriin takkiaisia, jotka niin sivakasti ruohtuivat kiinni ajurin vanukkeiseen tukkaan, ettei niitä millään kurin, ei käsin eikä kammalla, saatu irtaumaan; kuskin täytyi leikkuuttaa tukka pääkamaraa myöten, päästäksensä niistä erille. Mutta niinpä hän sitte kalliit valat vannoikin joka kerran, kuin suortuva saksien alta katkesi, että Pekan ei pitänyt jäämän selkäsaunatta, eikä hänen vihansa suinkaan lauhtunut Hannan naurusta eikä toisten palvelijain hymyilystä.
Niinkuin Hannalla oli omat syynsä pitää kihlausta salassa, niin oli Pekallakin ainetta olla Signildsborgissa käymättä, paitsi milloin hänen isäntänsä läsnäolon turvissa sopi säännöstä poiketa. Itse oli hän siksi uhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli yhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän yksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten kautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta. Edelliseksi määrättiin kohta, missä Sjövikistä pitkin järven rantaa kulkeva tie haaraantui kahdeksi, toinen Signildsborgiin, toinen Vanloon erakkoasunnolle vieden. Ajaksi määrättiin jokainen sovelias iltahetki päivän askareiden päätyttyä, kun rakastaville niin mieluinen hämärä peitti vaippaansa seudut. Hannan oli sitä helpompi hiipiä armastansa kohtaamaan, kun häntä siinä auttoi hänen uskottunsa neiti Maria, jolle hän oli ilmaissut vähäisen lemmenjuttunsa.
Täten nuoret tuon tuostakin yhtyivät keskenänsä kaikessa kunniallisuudessa, milloin puolisen tuntia pakinoiden talonperustamis tuumistaan, milloin entistä sananharkkaa pitäen. Kummassakin tapauksessa he yhtä sulotunteisella mielihyvällä nauttivat toinen toisensa läsnäolosta — ja sehän olikin pääasia. Pekka oli nyt paljon muuttunut; isälleen lupasi hän kevääseen saakka uutterasti tehdä työtä puutarhassa, portinvartijan kanssa sopi hän entiset vihat ja pääsi ennenpitkää tämän sekä muidenkin palvelijoiden suosioon, joiden mielestä hän tähän saakka oli ollut rasittavana talonvitsauksena.
Eräänä kauniina kuutamoiltana yhtyivät rakastavaiset sovitulla paikalla, oltuaan monta päivää toisiaan näkemättä, Pekka jutteli tulevaisuuden toiveistaan hyvinkin jo kymmenettä kertaa, Hanna ei vaan väsynyt kuulemasta.
— Näetkö, tyttöseni, sanoi Pekka, — tästä lähin rupean isäni neuvoista ottamaan vaarin ja opetteleimaan kaikkea, mitä hän puutarhahoidon alalla itse vaan osaa. Sitten otan eron Sjövikistä ja menen vanhan setäni luo, jolla on oma puutarhansa lähellä Tukholmaa. Ukolla ei ole lapsia, itse on hän jaksamaton ja haluaa mielellään apumiestä, joka järjestäisi, hallitsisi ja hoitaisi hänen ammattiansa. Hän kävi mennä kesänä vartavasten isän luona, saadakseen minut mukaansa kotiin, vaan isä ei laskenut…
— Mokomaakin, sanoi Hanna; — ilman sinutta kun ei muka tultu toimeen!
— Niinhän se isä sedälle sanoi, mutta minulle hän sitten jälestäpäin virkkoi: en tahtonut sinua, heittiötä, laskea maailmalle, etten tarvitsisi puolestasi hävetä… Mutta nyt lupaan, ettei hänen enää tarvitse hävetä. Sedällä on aikomus jättää puutarha minun huostaani, kunhan tästä tulen täysi-ikäiseksi, ja siihen sedän tuumaan minä mielelläni suostun. Mutta niinpian kun kontrahti on tehty, järjestän minä asuntoni ja nain sinut, Hanna. Se saatanee suoritetuksi parissa vuodessa, ja sitte me alamme elää herroiksi. Puutarha tuottaa enemmän rahaa kuin puoli hyvää kontua, se kun on lähellä Tukholmaa, missä vihantakasvit, hedelmät sekä yksin kukatkin menevät hyvästi kaupan edulliseen hintaan…